Tekijä: Janita

My soul is still entwined with yours. 

My pussy is still aching for you to fill me. 

I pray for softening for these painful parts of me that are still longing for you. I wish I could be over you but you know the saying – only time heals. And a lot of emotional work. I’m not silencing the pain, I’m not hiding from it. I’m not fucking it away. I’m not drinking it away. I need to feel it all to really know that one day it will be completely over. Maybe it never is. But mostly. 

I have tried to push letting go. I have wept, screamed and cursed you out of my heart and body. I have been numb. I have been more alive than ever. 

I hope you could hear the little whispers of your soul that you too are lovable. I pray that you are safe. I thank the spirits bringing you in connection with me. I’m grateful for the moments you had the courage to be vulnerable that I could really see you and feel you. 

I know I need to wait for the next love to arrive. Not chase it. It will be very different. It will fill the parts of me that were left empty echoing words you cast upon me like a spell. Words that made me feel loved, held and seen but created a lot of confusion when you suddenly pulled away. 

Waiting scares me to death. Surrendering to something unfamiliar that will ask for strict alignment and integrity. I’m afraid it will crash me, eat my soul and consume my body. That I will be lost. That I won’t have the strength to believe that something better is coming. 

I just can’t let anyone enter my body, heart and soul anymore without knowing they know what they are doing. Everytime I let someone in with intentions that are not aligned with love, it will create a huge turmoil in me. 

Opening my pussy is sacred, it is healing and empowering for both of us. Entering me is a prayer for the gods he hasn’t yet met but he respectfully approaches. He is entering a temple he will devote to keep clean of any energies that would destroy it. He will light the dark corners and release old demons that still have their claws around my self-worth shadowing my sense of how to truly love myself. He will be blessed with overflowing abundance as he nourishes the altar with his prayers. 

Kun annan äänen kaikille osille itseä ja kohtaan niitä kaikista kivuliaimpia antaudun ottamaan vastaan kehoni viisauden:

On hurjan vaikeaa oppia elämään ilman kumppanuutta. Siihen turvaan ja rakkauteen tottui. Se rakkaus kasvatti myös omaa sisäistä turvaa ja rakkautta itseä kohtaan, jonka varassa tasapainoillen nyt huojun. 

Otan aikaa sukeltaa meditatiiviselle matkalle sisimpääni. 

Syvä tyhjyyden ja merkitsemättömyyden tunne kairaa kivuliaita lonkeroita syvälle sydämeni ytimeen. Löydän sieltä yksinäisyyden. Pimeyden keskellä sykkii repivän kipeä piste, joka haluaa nielaista minut kuin musta-aukko tyhjyyteen kadoten. Yksinäiden ympärillä leijuu uituinen musta pilvi, pelko syleilee yksinäisyyttä päästämättä valoa läpi. Sitä ei uskalla lähestyä eikä sen luota voi lähteäkään. Se pakottaa katsomaan itseään. Tätä on olla yksin. Tunne se kokonaan. Valtoimenaan niin syvään että luulet repeäväsi kivusta.

Ole se. 

Kivun keskeltä räjähtää vapaus ja keho lähtee liikuttamaan itseään. Keskityn jokaiseen kipupisteeseen ja annan kehon alkaa kiemurrella itseään auki fyysisen tason kivuista. Selkäranka poksuu auki, energiaa vapautuu. Tunnen viikkoja kestäneen ahdistuksen hellittävän. Edellinen syvän matkan laulupiiri oli laittanut liikkeelle uudelle tasolle nousemisen prosessin. Energia itsessä alkoi muuntua ja oli noustava kehollisesti vahvemmaksi ottamaan tämä sielun lahja vastaan. 

Oma sisäinen resilienssi kasvaa, itseluottamus kasvaa. Luovuus lähtee virtaamaan. Seksuaalisuus lähtee virtaamaan. Hengitys lähtee virtaamaan. 

Minne olin hävittänyt itseni ja kuinka mutkalle olin itseni onnistunut kiertämään? Keho oli pistänyt vastaan mutta minä päättäväisenä jaksoin festarien kaiken massiivisen energia- ja aistikuormituksen. Tein sen tarpeessa yhteisöön ja jaettuihin kokemuksiin. Se palveli yksinäisyyttäni. Se palveli onnellisuuttani. 

Kun nyt kohtaan sitä yhteisön tarpeen tunnetta, jota olin lähtenyt seuraamaan ilman että se oli minulle täysin linjassa, ymmärrän miten paljon se aiheuttaa monen tasoisia haasteita. Mieli on ahdistuksessa, keho kipujännityksessä ja energiat vähissä, joten otan itselleni oman healingsessiopäivän. En anna kellekään muulle mitään. Uskallan olla olematta yhteydessä ulkomaailmaan sosiaalisen riippuvuutteni orjana. 

Katson kipua kumppanittomuudesta (hieno sana, eikö?). Tunnen sen sydäntäni puristavana kipuna. Kaikki huomioni, energiani ja luovuuteni virtaa kumppania kohtaan, jota ei ole. Siinä on vain tyhjä pimeys. Sinne kaadan itsestäni niitä osia, jotka olisi käytettävissä paljon muuhunkin. 

Olen hokenut viikkoja itselleni mantraa että oikeat tyypit tulevat eteeni. Ovat tulleet, mutta he eivät ole kumppanini, he ovat minun rajojani triggeröiviä, mutta myös riittävän kunnioittavia, etten taivu painostuksesta johonkin mikä ei ole minulle totta. Oikeat tyypit testailevat, vahvistavat ja selkeyttävät mulle sitä minkä todella tunnen omakseni. 

Saan vahvistua uskomuksessa siihen, että mun ei kuulu tyytyä mihinkään vähempään. Mun ei tarvitse laittaa mun sielua sinne, missä sitä ei haluta nähdä. Koska mä olen kaiken sen rakkauden arvoinen, mitä toivon saavani. 

Rakastajaksikin on paikka vapaana sydämessäni ja pillussani. Sen paikalle pyrkijöistä tarkistan myös oman integriteettini kautta, että yhteys on turvallinen paikka avautua. Enkä voi ottaa mitään muuta kuin rakkautta vastaan tässä hetkessä. Oli rakkaus minkä laatuista tahansa syvyydeltään, rakkaus on silti oltava läsnä jos haluat kehooni, mieleeni ja sieluuni penetroitua. Kunnioittava ja vilpitön rakkaus. 

Tämä on mun matka, mä valitsen mitä ja ketä se sisältää. Mulla on niin valtavasti annettavaa, ja annankin, ja nyt tarvitsen vastavuoroisesti täyttymistä. 

Aijai, kun on herkullista ja vähän bittersweet. Heti, kun alkaa tulla sisäisesti valoisempia aikoja, puskee näkyviin jotain isoja traumateemoja menneestä käsiteltävissä. Nyt mulla on niille tilaa, rakkautta ja kannattelua, joten miksipä ei. Sisäinen varjosukeltajani ja korkein tietoisuus hierovat tyytyväisenä käsiään yhteen: Aletaas hommiin! 

Eilen omassa healingsessiossani purin kehoni jäykkyyttä ja kireyttä syvävenytyksillä, liikkeellä ja hieronnalla. Kaikkine vaiheineen tähän meni varmaan kuusi tuntia. Oli aikakin antaa itselle tilaa, koska olin turruttanut väsymyspäissäni mieltäni sarjoilla ja doomscrollauksella taas koko viikon niissä väleissä, kun en orientoitunut töihin. Olin aivosumussa ja kivuissani ärtynyt, vetäytyvä ja uupumuksesta turhautunut. Unen laatu oli myös alkanut jälleen heikkenemään ja kasvava paniikki siitä, että tätäkö tämä kesä nyt taas on lisääntyvän valon kanssa, kun en saa valon takia nukuttua. Tilkitsin tulevan valon laittamalla nastoilla kankaan kiinni ikkunaan. Kyllä hätä keinot keksii vai miten se meni?

Isoimmat sessioni purkaukset liittyvät vahvasti tähän hetkeen ja mihin olen omassa elämässä ja työssäni astumassa eteenpäin. Kivuliasta ja paikoin pelottavaakin kohdata näitä kohtia itsessä, mutta voi huhhuh mikä vapautumisen tunne jälkeepäin. Tunnistan, että ihmissuhteeni ovat syvenemässä ja työni suunta vahvistuu hoito hoidolta.  Tunnen linjautumista, miten haluan olla intiimisti yhteydessä ihmisiin, tunnen rajani vahvemmin.

Tuntuu että palaan omaan pehmentyneeseen kehoon ihmettelemään jälleen millaisia konkreettisia muutoksia tunnen. Heti ensimmäisenä tunnen olevani paljon keskittyneempi seuraavana aamuna herätessäni eikä kummallinen viikon kestänyt aivosumu ole läsnä. Tunnen mitä kehoni haluaa syödä ja syön hyvällä ruokahalulla, maistan ruoan ja hidastan sen nautiskelua. Olen iloisempi eikä kiukku projisoidu muihin ihmisiin kaunana tai kateutena.

Mitä mieleni ja kehoni tasolla tapahtui?

Merkittävin purkaus oli kohdata 10-vuotias pelokas ja hämmentynyt minä, joka oli juuri saanut kuulla parhaan ystävänsä kuolemasta. Tämä osa minua oli dissosioinut tapahtumahetkellä enkä ollut saanut riittävää turvaa ja tukea asian käsittelyyn silloin. Se lapsi ei ollut osannut tulla syliin hakemaan äidin turvaa vaan oli tunteistansa jopa häpeissään. Miten noin pieni mieli voisikaan ymmärtää tapahtunutta? Otin lapsen syliini pidellen tiukasti ja kertoen hänen olevan turvassa. Lapsen itku pääsi pintaan ja kohdattavaksi. Ymmärrän nyt myös tähän traumaan liittyvän menetyksen pelkoni, että kaikki johon kiinnyn ja sitoudun, jättää minut. 

En ole aikuisiällä uskaltanut luottaa ystävien pysyvyyteen ja siihen, että olisin jollekin tärkeä. Nyt tarkastellessani tämän hetkisiä ihmisiä elämässäni tunnistan heidät, joiden kanssa on vastavuoroinen yhteydenpito, syvyyttä elämäntapahtumien jakamisessa ja luottamus siihen että saan olla täysin häpeilemätön minä kaikkine puolineni ilman, että toinen säikähtää jotain ja menee etäämmälle. Toisia näen useammin, toisia harvemmin, mutta se turvallinen yhteys säilyy.

Ja vielä sananen järkyttävien asioiden pinnalle tulemisesta ja tietoisesta käsittelystä. Uudelleen traumatisoituminen ei tapahdu traumamuiston pinnalle tullessa, kun olen vahvistanut sisäistä vanhempaani huomaamaan hädän ja tulemaan paikalle, kun lapsen paniikki ja pelko kasvavat. Tämäkin muisto oli ollut mielessäni hetki sitten, mutta se ei ollut enää vuosiin nostanut isoja tunteita minussa. Toisinaan ottaa aikaa, että olemme riittävän kypsiä ollaksemme läsnä muistojemme todelliselle vapautumiselle. Usein myös sellaisissa tilanteissa, jossa tunnen raivoa, on kyse lapsiminän tarpeiden kohtaamattomuudesta ja vaillejäämisen kokemuksesta. 

Mennään syvempään

Toisen ison kohtaamisen tein exäni lapsiminän kanssa. Näin sen pelokkaan ja yksinäisen pojan, joka oli kasvattanut kuoren, jonka väleihin pääsin vain paikoin kurkistelemaan. Itkin nyt nähdessäni tuon pojan. Sen viattomuuden ja halun aitoon yhteyteen. Pojan kohtaamalla tunnistin myös oman sisäisen tytön, joka oli tunnistanut tuon pojan ja joka halusi jakaa leikkisiä hetkiä hänen kanssaan. Kun sisäiset lapsemme tulivat liian aroiksi ja pelokkaiksi näkyä suhteessa eivätkä kokeneet kohtaamista, pelko kasvoi rakkautta suuremmaksi. Kun yritin kurotella suhteen lopussa tuota poikaa kohti, se juoksi vain kauemmas. Tiesin, etten voi pakottaa toista näkyväksi ja pystyn antamaan nyt enemmän rauhaa myös itselleni siinä etten olisi voinut tehdä enempää. 

Purkaessani jälleen eri tasoisia kipuja liittyen edelliseen suhteeseen, tunsin avautuvani sille miltä seuraavan suhteen kuuluu tuntua. Ei näyttää vaan tuntua. Millaisen aidon hymyn se nostaa kasvoilleni ilman pelkoa lapsiosieni näkymisestä. Millainen seksuaalisuus avautuu, kun saan olla turvallisesti ja kauniisti kohdattu autenttisesti ja herkästi. Millainen voima ja hehku mun kehosta tuntuu ja näkyy, kun olen syvästi rakastettu ja haluttu jakamaan yhteistä elämää. Kokonaisvaltaisesti elossa.

Meistä näkyy jatkuvasti kaikenlaisia erilaisia osia eri tilanteissa, mutta myös samanaikaisesti ja päällekkäin. Yksi osa mussa haluaa nyt elämäänsä sen kumppanin, jonka kanssa sitoutua luomaan yhteistä tulevaisuutta. Toinen osa haluaa olla vapaa ja liihotella menemään tutkien erilaisia täyttymyksen kokemuksia ilman sitoutumista. Kolmas osa on turhautunut koko touhuun ja haluaisi katkaista kaikki halut, ettei tarvitsisi pettyä ja särkyä yhä uudelleen, se haluaa piiloutua katkerana meuhkaamaan kuinka epäreilua kaikki on. Kaikkien osien kohtaaminen itsessä on meidän omalla vastuulla. Vaikka kuinka toivon, että äiti, isä, ystävä tai kumppani näkisi hätäni, ottaisi syliin ja lohduttaisi, vain sisäinen aikuiseni voi antaa syvimmän turvan. Ulkopuolinen syli voi antaa merkittäviä parantumisen kokemuksia ja sitä kautta olen itsekin oppinut löytämään sen sisäisen kannattelijan. Yksi mantrani on, että elämä on harjoittelua. Ja yhdessä me tätä harjoitellaan.

Lempeyttä kaikille osillenne, jotka kaipaavat tulla kohdatuksi, pidellyksi ja rakastetuksi ❤️

Something vulnerable wanted to be seen here. And how to handle every part of you when breaking up.

The stories my mind starts to identify itself with becomes a burden that I might carry for a long time. Those self-sabotaging thoughts like ”I wasn’t enough” or ”he used me” are just stories I might start to create emotional drama that isn’t based in reality.

There definitely are parts of me that need to express their emotions that are still hurting. I get sudden cries and anger outbursts. I also have to give voice to the parts of me that feel abused and neglected. These moments don’t last long when I let them out. But there might be a lot of them so it demands quite a lot of energy and awareness from me.

The key here is awareness and how much weight I put on those stories, what kind of reality I want to create with those hurtful emotions. Now that I’ve experienced love being bigger than resentment I can look at those hateful thoughts with understanding. I can choose to see everyone really tried their best with their capacity and skills they now had. I can see how my past affects my experiences now. I take responsibility for my reactions and look at them with love too.

But I still need to mourn. I need to let it all flow as long as it lasts. It’s one painful heartbreak after another. It won’t be forever though. I remind myself constantly that I’m safe, loved and worthy. And I feel the truth of it. When I really struggle I contact my friends and they’ve been there for me.

Healing from breakups can take quite a long time. Last two breakups before this one were so big that I still traveled in darkness when starting a new relationship. The stories I had created of myself belittled me staying in this unhealthy and unstable dynamic that eventually taught me finding my boundaries and worth. I’m seeing it all as a blessing even if it hurt and almost made me insane at times. I was addicted to the parts of him that were loving and healing. In the end it all suddenly crumbled fast and opened my eyes to take care of me now.

I’m still grateful for his beautiful heart and soul that helped me rise from the darkness. I love me and I’m learning to let go with loving awareness.

Never have I ever been so vulnerable and present in a breakup. Such a raw and tender heart, that I now claim back to myself, used to be so armored that I was too afraid of showing the pain of letting go in my previous breakups. 

All the hurt that my heart carried for a whole past month cracked open the truth of me. I could no longer deny that this simply wasn’t my heart’s calling to stay. 

To have a breakup even when we still loved one another without going too much into the resentment showed me a new layer of authentic presence. Full month journeying with the feelings of letting go was chaotic but all in a new kind of conscious processing where I let all my feelings be seen and held by myself. At times I thought I would get lost but self-love was stronger. 

Still I’m journeying with a lot of feelings. I let the anger, resentment and grief to flow and they are not taking the lead. I’m not drowning in them. There’s no one to blame, there are just circumstances that didn’t work for us. 

It can still turn into episodes of cathartic storms or apathetic stagnation how I’m handling all of it but this relationship showed me a huge change in me and that is worth celebrating. I’m amazed how I’ve developed in being more true to myself, handling big feelings and honestly expressing all that I am when there is a big gap between how we process and express our emotions. We both got to learn to step out of people pleasing and listen to our own hearts. My layers of armored shame and patterns of avoidance have peeled off. Our relationship showed me this change. I’m sorry I couldn’t do the earlier breakups with mature presence and owning my hurt.

He taught me so much. There was so much beauty in how we held each other in the midst of life’s turmoil. I’m forever grateful for his beautiful sensitivity and big heart. Silliness and love that we created together opened up my heart and body back to life. 

I wish you all beautiful journeys on the waves of your heart’s desires. Deep listening and courage to lean into love. You got this

Tiedätkö sen tunteen, kun oot toistamassa jotain samaa käytöstä kuin aiemmin ja seuraat itsesi siitä vierestä, että ei saatana taas näin? Joskus toimii ennen ajattelua, tästähän sitten opitaan sen kantapään kautta hidastamaan ja tarkkailemaan mielen prosesseja.

Vaikka mokasin, pystyin silti toimimaan toisin ottaen vastuun toiminnasta heti ja kertomaan oman osuuteni pahoitellen tapahtunutta. Samalla pyysin kuulla toisten osapuolien kokemusta ja tunteita, sillä se aidosti vaikuttaa siihen miten voin oppia virheestäni. Ja koska todella välitän heistä enkä halua juosta enää pakoon uhriutuen omasta käytöksestäni.

Herään myös siihen paikkaan, jossa validoin oman totuuteni eikä enää ole väliä sillä näkevätkö toiset sen ja saanko anteeksiantoa, koska mä ylitin itseni monin kertaisesti. Jos vastapuoli on omassa kivussaan kykenemätön keskusteluun, olkoon niin, ymmärrän. Tulkoon, kun on valmis.

Oon ehkä maailman kärsimättömin ihminen odottaessani tilanteiden selvitystä ja se onkin mun tän hetken tutkimusmatka. Antaa tilaa ja luottaa, kaikki selviää kuitenkin parhain päin. Rauhottaa mun ylivirittynyttä hermostoa ja suuntaamalla huomiota muihin asioihin kuin käsillä olevaan konfliktitilanteeseen.

Toivon tietysti kohtaamista ja kaikkien haavoittuvaisuuden näkymistä siten, että yhteys ja luottamus voi kasvaa. Mun haaveeni on olla avoimessa ja rehellisessä vuorovaikutuksessa siten, että kaikki ne pienet ja suuret osat itseä saa näkyä tuomitsematta. Jos joskus mokaankin, toivon selkeää rajojen asetusta toisilta myötätunnolla, kiukulla se ei tuu vastaanotetuksi.

Saa sanoa, että se mitä tein ei ole ok ja että se satutti pahasti. Lisäksi toivon, että mun pienille osille voidaan myös kertoa että ne on siitä huolimatta turvassa ja rakastettuja. Koska olen arvokas kaikkine puolineni, sinne pimeyteen tarvitsee heitellä välillä valaisevia ja rakkaudellisia sanoja, katseita ja kosketuksia.

Tämä teksti juhlistaa pelokkaiden osien ulostuloa, tulivat tähän nyt parantumaan. Tulin myös taas kertomaan, että vaikka tää ihmisyys on toisinaan raskasta niin silti saadaan kaikki olla keskeneräisiä omilla oppipoluillamme. Lempeyttä ja tilaa tuovia syviä hengityksiä sun haasteiden äärelle ❤️

Jaan oman parisuhdehistoriani ja viimeaikaisten kokemustani kautta traumabondingista, koska tuntuu tärkeältä valoittaa tätä dynamiikkaa laajemmin. Traumabonding eli traumakietoutuminen on noussut pintaan puhuttaessa parisuhteista ja erityisesti suhteiden alusta. Tälläiset suhteet alkavat usein salamarakastumisella, sisältävät hurjia tunnevuoristoratoja ja saattavat loppua yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin.

Se on myös sitä kun huomaamme päätyvämme suhteeseen yhä uudelleen samankaltaisten kumppanien kanssa. Minulle sitä on ollut tunnekylmät, etäiset ja äkkipikaiset miehet, jotka muistuttivat tunneyhteydeltään isääni.

Se on myös sitä, että ihastuu ja kiintyy ihmisiin, joilla on yhtälailla ollut rankkoja elämänkokemuksia. Ikään kuin puhuisimme samaa kieltä kertoessa menneisyytemme kokemuksista, jotka ovat meitä satuttaneet ja traumatisoineet. Minua kiehtoo toisten kokema elämä ja syvyys, jossa he ovat käyneet. Samalla koen tulevani nähdyksi, kun toinen kohtaa mun vaikeat asiat ymmärryksellä. Moni kokemastamme on tarinaa, niin menneisyytemme kuin siitä ihmisestä, johon alamme luoda kiintymystunteita.

Niin tärkeää kuin onkin kertoa toiselle mistä on tulossa ja millainen on, onko ensimmäiset asiat mitä toiselle kerron traumatarinoita vai sitä kauneutta mitä elämää kohtaan koen? Mikä minussa haluaa yhteyttä ja miten sitä luon?

Halusin uskotella itselleni olevani jo pitkällä omissa traumaprosesseissa ja että tuleva kumppanuus uuden ihmisen kanssa näyttäisi minulle minusta ja elämästä enemmän nautintoa ja virtaavuutta. On se ollut paljon sitäkin, mutta ensin mun oli kuorittava kaikki se panssari siitä päältä mikä on estänyt mua ottamasta elämää vastaan. Lisäksi mulle tuli näkyviin valtavat haavat, jotka edellinen suhde oli muhun lyhyessä ajassa jättänyt.

Repiessäni itseäni auki uuden miehen antaessa rakkautta sinne mihin sitä tarvittiin, mulle tuli usein näkyväksi miten paljon olin aiemmissa suhteissani odottanut ja jopa vaatinut toiselta jotain mitä kutsuisin mun pelastamiseksi itseltäni. Takerruin toiseen odottaen, että hän veisi pahanoloni pois. Tämä mies näytti mulle itsestään ne puolet, jotka oli yhtä lailla haavoilla, mutta siitä huolimatta ne osat osasivat rakastaa.

Mussa alkoi tapahtua nopeasti muutos, joka pakotti mut katsoman erityisesti tapaani mennä uusiin suhteisiin päättömästi ja toista miellyttäen. Koska toinen osoitti kiinnostusta, koin olevani jotenkin velkaa hänelle oman rakkauteni ja seksuaalisuuteni. Hyvin jännittävä kaava, jota lähdin purkamaan tiedostaen samalla vanhan käyttäytymismallini.

Hidastin suhteemme etenemistä pitäen suhteen määrittelyn kevyeäni halussani tarkastaa mitä itse todella tältä suhteelta halusin. Halusin tarkistaa onko toisen kokema salamarakkaus minuun vastavuoroista vai vain jotain mitä kuuluu tehdä saadessani huomiota. Halusin tuntea, että kehoni yhtälailla sai mitä tarvitsi eikä vain antanut tulla otetuksi ja käytetyksi, koska se oli ohjelmointini naisena. Löysin pyyteettömän rakkauden, hyväksynnän toisen haasteisiin ja aidon halun jakaa elämää tavalla, jossa molemmilla on tilaa kasvaa ja toteuttaa itseä.

Tämä suhde on nostanut mussa pintaan valtavasti pelkoja, jotka ennen ohjailivat mun elämää. Ne pelot toisen menettämisestä, satutetuksi tulemisesta ja sekoamisesta pusertuivat voimalla pintaan. Olin viimeiset vuodet piilottanut herkimmät tunteeni jonkin kylmemmän selviytyjäkuoren alle pelossani että toinen suuttuu tai loukkaantuu niistä tai etten muuten kokenut oloani turvalliseksi ilmaista niitä.

Uuden ihmisen kanssa kaikki opeteltu tunne- ja varjotyö oli yhtäkkiä helpompaa, vaikkakin raastavaa ja pelottavaa näyttää itsensä kaikkeutensa kanssa. Jotain toisen tavassa olla läsnä oli myös erilaista ja hänen vakuuttavat sanansa tukea minua auttoivat luottamaan. ”I’ve got you” ja ”I’ll support you with anything you need for you to thrive” porautui syvälle jonnekin missä tunsin, että toinen on siinä kun tarvitsen. Tunsin myös, että hän antaa tilaa minun käydä asiat läpi itse. Syli on siinä kun tarvitsen sitä.

En enää päästänyt itseäni olemaan lapsi, joka odotti vanhempaansa vaan sisäinen vahva soturinainen jo tiesi, ettei halua käyttää ihmisiä tunnemyrskyjensä kohteena. Tein voimakasta tunnepurkua kohdistaen patoutunutta vihaani ja katkeruuttani tyynyä hakkaamalla ja huutamalla. Annoin monien kerroksien surun musertaa mut. Kun kasasin itseäni uudelleen, kerroin miehelle mitä mussa tapahtui ja mitä tunteita kävin läpi. Vaikka koin että jotkin hänen tekonsa tai sanansa satuttivat mua, koin ettei mulla ollut mitään tarvetta syyllistää häntä mun tunteista. Mun tunteet oli muistoja siitä kun mua oli kohdeltu huonosti ja tämä ihminen ei tehnyt niin. Hän kunnioitti omia rajojaan ja tarpeitaan, toi ne kauniisti esille samalla kertoen rakastavansa ja arvostavansa mua. Mun tunteet olivat tyynyn hakkaamisen jälkeen neutraaleja ja toinen näki miten itse kannan itseni, jolloin hänelle jäi enemmän tilaa osoittaa vain rakkautta minua kohtaan. Hän koki turvaa tavastani olla vertikaali tunteideni kanssa eikä kohdistamalla niitä häneen.

Mä en ole ollut helppo kumppani. Voidessani huonosti kohdistin pahan oloni läheiseen. Projisoin toiseen sen sisäisen työn, mitä en ole ollut itse valmis tekemään. Odotin toiselta mun tunteista ja elämästä vastuunottamista tavoilla, jotka satuttivat toista. Vaadin toiselta vanhemmuutta, johon en ollut pyytänyt suostumusta. Kun hidastan tunteideni kokemista ja pysähdyn ennen kuin reagoin, tulen tietoisemmaksi mitä mussa tapahtuu ja mikä on oikeesti totta siinä hetkessä eikä tunnemuiston luoma kaava, joka suistaa mut pois mun keskuksesta. Näin se traumakietoituneisuus saa alkaa hengittää ja menettää otettaan siten, missä on mahdollista antautua enemmän olemaan läsnä hetkessä huomaten sen mitä kaunista ja hyvää mulla on.

I’ve got you – Oon tässä sua varten. Pidän susta kiinni. Voita antautua. Mä pidän susta huolta. Kuulen sua. Ymmärrän sua.

Turvallisessa parisuhteessa voimme vuoroin olla tilanpitäjiä ja hoivaajia toisillemme, mikä on syvästi parantavaa. Mitä jos tipautankin kaiken reaktiivisuuden toisen puheeseen ja vain olisin siinä ja kuuntelisin? Antaisin tilan, jossa toinen voi vain ilmaista mitä tarvitsee tulla ilmaistuksi. Kun kaikki tunnemyrsky on purettu, ottaisin toisen vain syliin palautumaan takaisin turvaan ja yhteyteen.  Tämä voi olla uusi tapa toimia ja se vaatii harjoittelua. Usein toimimme kuitenkin oletuksesta, että näin toisen tulisi käyttäytyä. Jos jatkuvasti odotamme näitä laatuja toiselta sitä pyytämättä ja suostumusta kysymättä, suhde ajautuu helposti dynamiikkaan, jossa unohdamme toisemme kumppaneina. Meistä tulee toisillemme isiä ja äitejä, joita olisimme lapsena tarvinneet. Moni parisuhde hajoaa näiden vanhemmuusdynamiikkojen ottaessa vallan kiinnostuksen toiseen vähetessä.

Jos pystymme tuomaan tietoisen läsnäolon näiden tilojen vaihtelulle itsereflektoivan keskustelun lisäksi, voimme luoda turvaa ja parantavia kokemuksia suhteessamme. Tarvitsemme myös parisuhdetta ruokkivia, yhteyttä luovia ja rakkautta lisääviä hetkiä. Niille fokuksen ja ajan löytäminen on joskus haastavaa ja siksi suunnitellut treffi-illat ovat tarpeen. On ollut tärkeää huomata, ettei koko ajan pysty tai jaksa käydä emotionaalisia suhdekeskusteluja. Voi lähteä kävelylle ihmettelemään luonnon kauneutta, taidenäyttelyyn tai elokuviin jakaen omaa kokemustaan niistä toiselle tai tanssia yöhön asti muistaen mitä kaikkea ihanaa tässä suhteessa olikaan. Kaavoja rikkoakseen tarvitsee poistua mukavuusalueilta, sohvalta ja kotoa välillä saadakseen etäisyyttä siellä missä tuntee tukahduttavaa tai hukkaista oloa. Uteliaisuus ja leikkisyys voivat tulla takaisin yhä uudelleen. Niillä mä tätä elämääni koitan muistaa tutkia.

Vaikka viimeisin suhteeni jälleen alkoi hurjalla tunnevuoristoradalla, sen perusta on nyt rakennettu vahvan luottamuksen ja rakkauden varaan. Tiedämme haavamme, haasteemme ja herkkyytemme. Tutustumme koko ajan toisiimme enemmän ja luovimme suhdettamme muun elämän tueksi. Elämän tarvitsee olla muutakin kuin kietoutumista yhteen ihmiseen. Palan halusta elämää kohtaan ja sitä pääsen tutkimaan työni, ystävien ja mahdollisesti muiden tulevien suhteiden kautta. Haluan luottaa elämään ja antautua sille.

Universumi kantaa mua. Sekin sanoo mulle I’ve got you.