Mä kuljen kohti sisäisiä ja ulkoisia pimeyksiä, jotka pelottaa mua. Mä tunnen kuinka mua vedetään kohti mysteeriä, joka ei pintapuolisesti näyttäydy ja avaudu, vaan on mentävä syvempään. En voi kääntää katsettani pois ja kulkea toiseen suuntaan, sillä silloin välttelisin totuuden kohtaamista ja kieltäisin itseni. Mulla ei ole vaihtoehtoa. Kun mä tulen jonkin tuntemattoman pimeyden portille, vapisen sen edessä keräten rohkeutta kulkea läpi tietämättä mihin päädyn. Tää on jatkuvan transformaation polku. En tee tätä egosta käsin, en tee tätä ollakseni tai näyttääkseni jotakin. Teen sen koska muuten kulkisin väärään suuntaan elämään, joka ei ole minua varten. Kuljen kohti toistuvia sisäisiä kuolemia ja jälleensyntymiä. Antaudun elämän alttarille palvellakseni mysteeriä ja ihmisyyttä. Tuodakseni yhteen jotain mikä ei ole aina edes selitettävissä. Koko elämäni olen pelännyt kuolemaa. Nytkin tunnistan seisovani jälleen muutoksen portilla itken henki salpautuen. Yritän hengittää sisääni elämää, jotta virtautuisin portista eteenpäin. Keskityn luomaan sisäisen turvan tilan. Vaikka jotain minussa kuolisi, mä olen silti tässä, mun keho on tässä ja mun mielen rakenteet vain venyttelevät, eivät katoa. Sielu tekee työtään. Kuoleman pelko, yksin jäämisen pelko ja sekoamisen pelko. Kaikki käsi kädessä ovat vain möykky pelkoja. Ei todellisia uhkia, vain mieleni luomia tunnetiloja menneisyyteni tilanteista, jotka eivät ole nyt totta. Antaudun vereni voimalle, kohtuni viisaudelle. Jokainen uusi kierron alku on puhdistumista edellisestä. Linjautumista kohti elämää, joka yltäkylläisyydellään, valollaan ja rakkaudellaan mua ravitsee. Tämä on loitsu, johon sukellan, jotta näkisin taas kirkkaammin. Tähän antaudun. Kiitos mysteeri, veri ja sielun viisaus.
Teksti on sisäistä matkaa virittäytyen kohdun ja kuukautisveren viisauteen. Sanat virtasivat samalla, kun tein kivuliasta transformaatiomatkaa.