Blogi

Löysin itseni ennen kokemattoman rauhan paikasta, jossa tiesin jonkin sisäisen turvan kokemuksen eheytyneen, joka lapsena oli minulta viety. Se syvä rauhan kokemus opetti asettamaan rajoja itseni hyväksi ilman pelkoa, tekemään valintoja, jotka tukevat rauhani säilymistä.

Vuosi oli suurien oppiläksyjen integrointia, mikä tarkoitti myös paljon sisäisen kivun kohtaamista. Valtavien pelkojen syvyyksiin katsomista ja vapauttamista. Irtipäästämistä ihmissuhteista, jotka olivat normaaleja 10 vuotta nuoremmalle minulle, mutta ei enää tälle aikuistuneelle nykyiselle naiselle, joka ymmärtää elämän perustan koostuvan sitä ympäröivien ihmisten vaikutuksesta. Rakkaus puhtaimmillaan on myös repivää kipua nähden oikeiden ratkaisujen tulevan selkeydestä eikä pelosta.

Vuoden loppu oli jälleen yksi rankimmista kuoleman kanssa kohtaamisen kokemuksista. Lapsuustrauma kuoleman ensi kosketuksista vei pimeyteen, jossa uinun vielä vuoden vaihteen yli. Läheisen sairastuminen ravisuttaa jälleen perusturvan kokemustani ja muisto syksyllä saavutetusta rauhasta tuntuu kaukaiselta.

Silti sisälläni on vakaa tietämys tulevasta elämästä, joka avautuu koko ajan antoisammaksi ja kauniimmaksi. Luottamus universumin/korkeimman kannatteluun ja johdatukseen on juuri nyt hyvin ohut lanka, joka vaatii ajoittaista vahvistusta, mutta siellä se on, kun uskallan pysähtyä ja kaivautua kurkistamaan ulos pimeyden peitoistani.

Yhteisöllisyys

Tässä hetkessä kirkkaimpana on kiitollisuus syventyneistä ystävyyssuhteista, joissa on saanut paljastua vastavuoroisesti elämän kivuliaimpien hetkien äärellä. He, jotka ovat olleet lähellä pelkäämättä pimeyttä, ovat tulleet jäädäkseen sydämeni kannatteluun. Ihmiset ovat lävistäneet minut rakkaudella silloinkin, kun kuvittelin etten osaa ottaa sitä vastaan. Tämä teema tulee jatkumaan seuraavan vuoden. Lähemmäs ihmisyyttä ja ihmisiä.

Vielä vuosia toivomani yhteisöasuminen ei ottanut muotoaan, mutta tahtotila siihen syttyi kirkkaana viime syksynä. Kutsun luokseni elinvoimaista, yhteydellistä ja leikkisääkin yhteisöä. Toisiaan rakkaudella ja hyväntahtoisuudella ravitsevia ihmisiä, joiden kanssa arjen rutiinit soljuvat sujuvasti. Tilaa järjestää erilaisia kokoontumisia laajemman pehmeämmän elon jakamiseksi.

Palveluni

Kiitän omaa rohkeutta ja päättäväisyyttä kulkea kohti tuntematonta ja laajempaa ymmärrystä itsestä ja maailmasta. Ensimmäinen vuosi GLT-opintoja alkoi rytinällä holotrooppisen hengityksen parissa ja se jatkuu seuraavaksi kohti psykedeeliterapiamoduulia. Jännittävää ja inspiroivaa olla näiden opiskelun äärellä niin sisäisen työskentelyn kuin muille tarjoamani palveluiden kautta.

Työnkuvani muotoutuu jatkuvasti, on pysyttävä nöyränä oppilaana kuunnellen mitä ja miten haluan palvella. Välillä hukkaan langanpään jota seurata ja elämän muut asiat heittelevät pois kuvitelmastani suunnasta. Aina uudelleen palaten siihen linjautumiseen, mikä on itselle totta ja missä palveluni parhaiten virtaa.

Juuri nyt oma terveys ja rakas kehoni vaatii huomiota sairastuneen läheiseni terveyden tukemisen lisäksi, mistä syystä rajoitan hoitojeni saatavuutta alkuvuoteen. Tapahtumia putkahtelee, kun tunnen aidon palavan halun niiden järjestämiseksi tai kutsuttuna ohjaamaan, mitä pyydetään. Näin kirjoittaessani jotain asettuu jälleen siihen rauhan ja selkeyden paikkaan, josta sisimpäni ammentaa inspiraation liekkinsä.

Pyydän saada kokonaisvaltaista terveyttä itselleni ja läheisilleni, sinnikkyyttä tehdä valintoja hyvinvointimme hyväksi ja lempeyttä myös lepohetkiin.

Pyydän vastaanottaa mieltä, sydäntä, sielua ja kehoa ravitsevaa yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta. Tilaa, jossa vuoroin kietoutua intensiivisesti ja hengittää vapaasti.

Pyydän kaikille turvaa ja rauhaa, yhteisöllistä kannattelua, uskallusta laskea suojamuureja ja vastaanottaa tarvitsemaansa tukea.

On välillä melko älytöntä millaisia mielen prosesseja saa käydä läpi, kun vihdoin jälleen tulee se oivallus, mistä oikein on ollut kyse. Tokihan tiesin, että suru triggeröityi ystävän kuolemasta ja että osin se muistutti ystävän menetystä lapsena, mutta kuinka syvälta se todella tuli parantamaan tässä hetkessä, tuli yllätyksenä. 

Koen tietoisen itsekehityksen valittuani, että looppaavat traumakelat ja tunneprosessit ovat aina jokin uusi tietoisuuden kerros siitä huolimatta, että teema on sama. Katsomme samaa vanhaa teemaa uudesta näkövinkkelistä. Jos uhriudun ja imeydyn pelkoon, saatan hyvinkin jumittua paikalleni, vältellä kokemuksen kohtaamista tai suoraan jopa paeta katsomatta haastetta päinkään. 

Jos haluan säilyttää sisäisen rauhani, selkeyteni ja rakkauden, mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa tietoisuuden porautua sinne syvimpään haavan paikkaan katsoamaan mitä vielä on parantumatta. 

Kun tänä aamuna sain tehtyä töitä ja mieli oli viikkojen sumun jälkeen taas kirkas, sain huokaista helpotuksesta, että eilinen sisäinen matka ystävän osaavassa hoidossa todella toi sen tarvitsemani vapautuksen. Usein ahdistus ja paineen tuntu lisääntyy mitä lähemmäs hoitoajankohta tulee ja hoitoaamuna tuntui, että koko systeemini oli todella valtavan painon alla. 

Mun kehossa tuntui paljon dissosioimista eli yhteyden irtaantumista itsestä, kehosta ja mielestä. Viimeaikojen teemat todellakin olivat olleet liian rankkojan yksin kohdattavaksi, joten se alkoi tuntua jo kehossa. Kosketuksen alla pakenemista, mieli ei suostu tuntemaan vaikka kosketus tuntuisi hyvältä. Ajattelin kaikkea muuta kuin se miltä kosketus tuntuu ja mitä tunteita olin sinne pakannut. Jatkuvasti sain palautella itseäni hengitykseen ja joka kerta kun sain huomioni siirrettyä, lähti energiaa tai itkuakin liikkeelle. 

Tälläinen tietoinen ja kehoyhteydellinen työskentely ei ole mitenkään helppoa, mutta usein juurikin hoidoissa toisen tukemana sen harjoittelu paranee. Jos en olisi mennyt hoitoon, olisin jatkanut videopeliturrutustani ja jättänyt aterioita väliin. Se ei ole mulle enää tapa, jolla haluan toimia, koska sen hinnaksi tulee paljon isompi henkinen ja taloudellinen rasite, jos valitsen pitkittää omaa todellisuuspakenemista. Kaikki kohtuudessa. Nyt otan itselleni käyttöön peliajan ja vastaan myös itse sen valvonnasta 😀 

Tunnistettavia oireita, kun mielen prosessit alkavat mennä yksin hallitsemattomaksi:

• Hermoston aktiivisuus – et pysty keskittymään ja pysymään paikallasi. Pakko touhuta koko ajan jotain itseänsä uuvuttaen tai tv-sarjoilla päivästä toiseen turruttaen, ettei tarvitsisi pysähtyä tuntemaan. 
• Unihäiriöt – et saa nukahdettua, et malta mennä nukkumaan, heräät kesken unien valvomaan tai unet jää lyhyeksi
• Kehon kipujen lisääntyminen – usein lantion alueen tai niskan jäykkyys. Vatsaoireilut ja ruokahalun muutokset syömättömyyteen tai ahmimiseen. 

Sanomattakin selvää, etten ole pystynyt tekemään töitä sairastamiseni ja tunneprosessini aikana. Kunnioitan asiakkaitani enkä halua palvella heitä vajailla energioilla, haluan heille myös heidän ansaitsemansa parantajuuteni lahjat. Kiitän asiakkaita kärsivällisyydestä, yhtälailla hoitajat tekevät työtä itsensä kanssa ollakseen syvemmin ja enemmän henkisesti myös saatavilla asiakkaita varten. Kuolema ja jälleensyntymäprosessit on mentävä läpi itse monta kertaa, jotta sen voi mahdollistaa myös muille. Tälläisen työn valitsin tai minut valittiin siihen. Ja oon äärimmäisen kiitollinen siitä, mitä saan itseni ja muiden hyväksi tehdä. Mikä suuri kehollinen ja energeettinen viisaus tässä on.

Hei kaamos, edessäsi nöyränä kumarrun ja otan vastaan opetuksesi.

On niin syviä tunneprosesseja, niin syviä, että pelkään hukkuvani niihin. Katatonista, lamaantunutta selviytymistä välillä. Toisissa hetkissä, kun todella pysähdyn olemaan läsnä, annan tunteiden tulla pintaan ja päästän ne ulos. Itkua ja raivoa, ne jotka pakkautuvat masennukseksi, jos en anna virrata. Tulppa on nyt irti, anna sen paskan valua ulos.

Siellä jossain keskellä psyyken kerrokset, jotka kuiskivat sekoamisenpelosta. Itsensä menettämisen pelko, irtipäästämisen pelko. Koitan taistella vastaan, mutta lopulta uuvun ja luovutan. Annan itseni olla masentunut. Hyväksyä sen, ettei talvea vastaan voi taistella yksin. Silmäni sameina ja ryhti lysähtäneenä antaudun pimeyteen.

Kuitenkin jostain pienestä valon pilkahduksesta avaudun ja vapaudun, kun sallin pimeyden itsessäni olla. Suurin huoleni lienee niissä menneisyyden kaiuissa, jotka usein vahvana mieltäni nakertavat. Jos en kontrolloi, puske ja yritä keskittyä hyvään, luisuisin sinne itsetuhoisiin ajatuksiin, sanoo pelko. Kuuntelen, ne ajatukset eivät silti tule. Vaikka epätoivo on hetkittäin syvää ja näen silloin tulevani vain loputtomana yksinäisyytenä, kuolemanhalu ei ole tässä.

Vuosia niiden ajatusten kanssa taistelleena haastavissa hetkissä, ne eivät ole nyt tässä. Ei tarvitse vakuutella itseään tuntemaan todellisuutta, koska tunnen sen ja nojaan rohkeammin toivoon paremmasta elämästä. Mulla on parempi elämä. Todenmukaisempi, linjassa ja kauniita ihmisiä rinnallani. Rakkaudessa minun syvintä olemustani ja kehoani kohtaan. Mä en ole kadonnut, vaikka tunteet pyyhkii yli.

Välillä hukkaan yhteyden rauhaan ja levolliseen tietoisuuteen universumin kannattelusta. Silloin olen hukannut hetkeksi yhteyden itseeni. Koitin kurotella pelastusta taas ulkopuoleltani, rukoilla jumalaa kuulemaan, korjaamaan ja tuomaan pelastusta. Sisältä tuli hento toisenlainen kuiskaus: jumalan, universumin ja kaikkeuden kannattelu on minussa.

Pysähdy lapsi. Olen tässä. Olet turvassa. Saat levätä. Saat nyt vaan olla tässä sylissä.

Ystävän yhtäkkinen kuolema spiraloi mut johonkin todella tiheältä ja paksulta tuntuvaan suruprosessiin. Se nostatti lapsen hädän, jota sisäinen vanhempi saa olla kannattelemassa.

Suruprosessi menee aalloissa välillä pinnalla uiden huojentuneena, kun se jälleen jossain hetkessä imaisee sut pyörteisiinsä. Eräs ystävä kauniisti muistutti, että läheisen menetyksen kokenut kohtaa erilailla kuoleman. Vaikka nykyiset taitoni kohdata sitä onkin kehittyneet, voi se viedä kaiken elämässä pysähdyksiin.

Menetin parhaan ystävän 10-vuotiaana. Oireilin masentuen ja syömishäiriöön sairastuen. Kaikki menetykset elämässäni ovat vieneet mut syviin ja pitkällisiin prosesseihin. Tokihan myös eskapismiin ja välttelyyn selviytymiskeinona siihen, mitä en osannut lapsena tai vielä aikuisenakaan käsitellä.

Hirmu tavallista ja inhimillistä. Tän päivän suru mussa muistuttaa myös isän menettämisestä. Samaistun ystävän puolisoon ja läheisiin, tunnen heidän kipunsa ja epäuskon tapahtunutta kohtaan. Se triggeröi musta liikkeelle sen mikä on vielä mussakin kesken. 

Suru voi olla herkkä, kaihoisa itku, jossa kiitollisena muistelee elettyjä yhteisiä hetkiä. 

Suru voi olla raivon ja surun sekamelska, jossa katkeruus elämän epäreiluudesta näyttäytyy välillä jopa toivottomuutena. 

Suru voi olla lamaannus, seinää tuijottava tyhjyys, missä ei hetkeen tunne mitään. 

Kaikki tämä asuu kehossa ja sitä surua liikuttamatta tunteet paketoituu masennukseksi. Masennuksen tunne purkautuu ilmentämällä sitä pohjatonta surua ja patoutunutta vihaa. Mulla säikähtäneet ja jähmettyneet tunteet lähti liikkumaan, kun kävin kehohoidossa. Hoidatan itseäni säännöllisesti, koska tämä nykyinen maailman meininki yksinään vie helposti selviytymisen kuoreen ja suorittamiseen.

Mun suruprosessi on ollut pitkä ja erityinen. Se on alkanut jo yli kuukausi sitten, sairastuin ja menetin ääneni. Ääni edelleen hakee muotoaan, mutta se tuntuu virtaavan paremmin joka kerta kun saan ison itkun ulos. Kuoleman kohtaaminen viikko sitten paljasti keuhkojen ja rintakehän tilan, sitä surua on siellä sammioittain. Tuntuu paljolta, mutta sen läpi mennään nyt omassa ja muiden kannattelussa.

Pysähdyn. Antaa surun tihkua ja tulvia ulos.

Halusin kirjoittaa omaa tarinaani Katariina Sourin kirjoitukseen alle 25-vuotiaiden kaupallisesta hyväksikäytöstä. Hänen viisaat sanat antavat usein lohtua, että meillä on mediassa näkyvillä olevia ihmisiä, jotka ajattelevat sydämestään käsin asioita. Traumat, kasvatuksemme, yhteiskunta ja media ohjaavat kaikkea toimintaamme. Eniten tuntuu olevan näkyvillä seksuaalisuuteen liittyvät teemat, ulkonäkö ja seksuaalinen suorituskyky, jotka tietysti kiinnostavat ja muokkaavat ajatteluamme. Niin menin minäkin mutkalle oman seksuaalisuuteni kanssa. Tässä yksi tarina siitä.

Olin 22-vuotias ja totaalisen hukassa, miten tätä elämää ylipäätään ajetaan. Mun tukiverkosto oli etelässä, kun olin muuttanut ensi kertaa Tampereelle ja opettelin aikuisen elämää. Parisuhteeni oli päättynyt eikä mulla ollut turvallisia ystävyyssuhteita. Elämä oli aika koheltamista.

Jostain sain päähäni, että kun irtosuhteita muutenkin jo harrastin, että niistähän voisi saada myös rahaa. Olen kiitollinen, että kokeillessani seksin myymistä kohtasin pääosin turvallisia miehiä. Viimeisen kohdalla ollessani jossain kaukana Teiskon mökillä itseäni vuosikymmeniä vanhemman miehen käytettävänä lopetin kokeiluni.

Se ei silti lopettanut seksuaalisesti itselleni vahingollista käytöstä. En osannut löytää läheisyyttä muilla tavoin elämääni ja kokeilin adrenaliininarkkarina kaikkea uutta, mikä yhtään herätti pelkoa ja innostusta.

Tässä hetkessä tunnustellessani noita paranneltuja haavaisia persoonani osia, tunnen myötätuntoa ja surua. En osannut paremmin eikä ollut ketään, jonka olisin osannut päästää aidosti lähelleni omien perhetraumojeni vuoksi. Lapsena ei ollut ketään, jolta olisin saanut rakkautta ja kosketusta pyyteettömästi.

Yhä edelleen joudun tarkistamaan itsessäni mitkä motiivit ajavat lähelle muita. Jos minussa on syvä kohdatuksi tulemisen tarve, sen tulee tapahtua ensin muilla tavoin kuin seksuaalisuuteni käyttämisen kautta. Jos minusta kiinnostutaan, haluan varmistaa että minun kaikki puolet saavat olla esillä ja kuultuna. Pyhyyden kokemus omasta seksuaalisuudesta ja jaetusta yhteydestä on lisääntynyt parantavan tantran myötä. Vastavuoroinen kunnioitus on oltava silloinkin, kun meno on hurjempaa. Silti pyhää kaikki.

Integriteetti. Kutsun meissä kaikissa integriteettiä, rehellisyyttä, vastuuta ja haavoittuvaisuutta autenttisuuteen oman seksuaalisuutemme äärellä. Kutsun tietoisuutta kuinka käytämme sitä itseemme ja toisiin.

Rakastakaa lapsianne siten, että he tietävät ja ymmärtävät oman arvonsa, kehonsa rajat ja sydämensä tarpeet.

Seuraa jokseenkin herkkä avautuminen suhteestani kasvilääkkeisiin ja yhteen merkittävistä ihmissuhteistani. Mulle on äärimmäisen tärkeää olla läpinäkyvä kokonaisena ihmisenä omien haasteideni näkymisen kautta. Tuntuisikin aika falskilta luoda jotain kiiltokuvaa itsestä sillä kentällä, jossa työskennellään ihmisyyden kipeiden haavojen ja varjojen parissa. Koska ihmissuhteet ja erityisesti parisuhteet ovat ohjanneet merkittävästi mun elämää ja innostavat siten myös opettamaan niistä, haluan puhua mun kipeimmistä ja samalla parantavimmista kokemuksista. Tässä julkaisussa näytän vähän molempia. Eikä kovin ihmeellistä tai yllättävää sekään, että kasvilääkkeillä on vaikutusta kaikkeen elämässämme. Kasvaminen voi vaatia luopumaan jostain rakkaasta, jos se ei ole linjassa sen elämän kanssa, jota haluamme elää. Jokaista entistä suhdettani rakkaudella ja ymmärryksellä katsoen, tämä on ollut arvokas kasvupolku. 

 – – –

Mussa meni rikki joku luottamus rakkauteen pitkäaikaisen kumppanini sairauden aikana. Tämä ihminen oli välittänyt mulle jotain niin syvää rakkauden kokemusta, jota en ollut edes puolittain kokenut aiemmin. Mun tarvitsi kohdata hänen mahdollinen kuolemansa hänen sairastuttua syöpään enkä täysin siihen pystynyt. Mikä kosminen vitsi, että löydän jotain niin syvää rakkautta kaiken epätasapainoisen elämäni keskellä ja hän mahdollisesti kuolisi. Eikö isän itsemurha ollut tarpeeksi, että tarvitsi käydä ihan kunnolla joku syvempi karminen sielunkumppanin menetys kokemus juuri kun sille rakkauden vastaanottamiselle oli antautunut? 

Me syvennyttiin rakkaudessa ensimmäisten syöpähoitojen aikana. Toisella kertaa diagnoosin uusiuduttua en enää pystynyt olemaan siinä 100%. Koin, että mulla tarvitsi olla myös suhteen ulkopuolinen elämä, en voisi nojata vain häneen. Jotain meni rikki meidän rakkaudessa, tai siltä musta tuntui, kun kuolemanpelkoa ei käsitelty.

Tämä on yhden sisäisen osani tarina. Se ei ole koko totuus. Toinenkin osa haluaa tulla ääneen kertomaan omaa saman aikaista kokemusta. 

Mä itsenäistyin sen suhteen aikana, löysin itseni syvemmin ja opin kuuntelemaan mitä mä todella haluan elämältäni. Isäni kuoleman ja kumppanini ensimmäisen syöpädiagnoosin aikana otin tuekseni vahvan etelä-amerikkalaisissa heimokulttuureissa käytetyn viidakkokasvin. Myöhemmin psilosybiinin. Aloin avautua kasvien ohjaukselle. Alkuun en yhtään tietoisesti, mutta lopulta aloin puhumaan kasveille, pyytämään heiltä tukea. Ikään kuin rukoilemaan apua, koska olin niin utelias, vailla ymmärrystä ja sitä myöden halussa parantua. Ymmärsin lääkkeiden voiman ja ne auttoivat syventymään myös suhteeseen, koska pystyin käsittelemään niiden kanssa traumoista ponnistavia pelkojani. Ne johdattelivat meidät antautumaan syvemmälle rakastamiselle. Lopulta ne osaltaan myös erottivat meidät.

Mun kasvilääkepolku vei mut avautumaan mun tarkoitukselle ja kutsumukselle. Ymmärsin kivuliaasti myös, että jos mun kumppani ei pysty tukemaan mun matkaani itseeni ja vahvistamaan mun kutsumusta palvella muita parantajana ja työpajafasilitoijana, suhdetta ei voi olla. Niin meidän suhteelle kävi, kun emme kulkeneet samaa polkua syventyessäni kasvilääkinnälliseen seremonialliseen työskentelyyn ja tantrassa mystisempään varjotyöskentelyyn. Meidän maailmankatsomukset eivät enää kohdanneet.

Miten kasvilääkkeet ovat mua parantaneet?

Mun työkyvyttömyys, mun lapsesta jatkunut itsetuhoisuus ja mun traumaidentiteetti ovat saaneet parantua. Mä oon löytänyt tien itseni rakastamiseen kaikkien satuttavienkin suhteiden jälkeen. Mä löysin todellisen arvoni. 

Mä uskon mun työhön, jonka esille tuominen toisinaan kauhistuttaa mua paljon. Mä antaudun aina vaan lisää johdatukselle ja sille miten mä saan virrata täällä tämän näköisenä, kokoisena, omanlaisena ihmisenä, jolla on yhteys lääkekasveihin, henkiparantajiin, keskeneräisille osille itseä, esi-isiin, kuolemaan, rakkauteen, ihmisyyden eri kerroksiin niin henkisellä, psyykkisellä, fyysisellä kuin energeettiselläkin tasolla. Olen eräänlainen kanava, nöyrästi tehtävänsä vastaanottaen tasapainoilleni rationaalisen ja päämäärätietoisen maskuliinin ja maanläheisen ja luovan feminiinin välissä. 

Uskaltaen pala palalta lopettaa maskauksen ollen vain olemassa, koska mulla on lupa olla olemassa. Tuntisin eläväni valheellisesti, jos en kertoisi koko tarinaani. Ei tämän tasoinen paraneminen ja tietoisuuden lisääminen itseen ja maailmaan tapahdu yksin länsimaalaisen lääketieteen keinoin. Olen syvästi kiitollinen, että vaihtoehtoisen menetelmät ja eri heimojen kasvilääkeviisaus on tavoittanut mut silloin, kun olen ollut todella hukassa ja vailla parantumista. 

Tämä on mun matkani. Kiitos, kun todistat sitä. 

My soul is still entwined with yours. 

My pussy is still aching for you to fill me. 

I pray for softening for these painful parts of me that are still longing for you. I wish I could be over you but you know the saying – only time heals. And a lot of emotional work. I’m not silencing the pain, I’m not hiding from it. I’m not fucking it away. I’m not drinking it away. I need to feel it all to really know that one day it will be completely over. Maybe it never is. But mostly. 

I have tried to push letting go. I have wept, screamed and cursed you out of my heart and body. I have been numb. I have been more alive than ever. 

I hope you could hear the little whispers of your soul that you too are lovable. I pray that you are safe. I thank the spirits bringing you in connection with me. I’m grateful for the moments you had the courage to be vulnerable that I could really see you and feel you. 

I know I need to wait for the next love to arrive. Not chase it. It will be very different. It will fill the parts of me that were left empty echoing words you cast upon me like a spell. Words that made me feel loved, held and seen but created a lot of confusion when you suddenly pulled away. 

Waiting scares me to death. Surrendering to something unfamiliar that will ask for strict alignment and integrity. I’m afraid it will crash me, eat my soul and consume my body. That I will be lost. That I won’t have the strength to believe that something better is coming. 

I just can’t let anyone enter my body, heart and soul anymore without knowing they know what they are doing. Everytime I let someone in with intentions that are not aligned with love, it will create a huge turmoil in me. 

Opening my pussy is sacred, it is healing and empowering for both of us. Entering me is a prayer for the gods he hasn’t yet met but he respectfully approaches. He is entering a temple he will devote to keep clean of any energies that would destroy it. He will light the dark corners and release old demons that still have their claws around my self-worth shadowing my sense of how to truly love myself. He will be blessed with overflowing abundance as he nourishes the altar with his prayers. 

Kun annan äänen kaikille osille itseä ja kohtaan niitä kaikista kivuliaimpia antaudun ottamaan vastaan kehoni viisauden:

On hurjan vaikeaa oppia elämään ilman kumppanuutta. Siihen turvaan ja rakkauteen tottui. Se rakkaus kasvatti myös omaa sisäistä turvaa ja rakkautta itseä kohtaan, jonka varassa tasapainoillen nyt huojun. 

Otan aikaa sukeltaa meditatiiviselle matkalle sisimpääni. 

Syvä tyhjyyden ja merkitsemättömyyden tunne kairaa kivuliaita lonkeroita syvälle sydämeni ytimeen. Löydän sieltä yksinäisyyden. Pimeyden keskellä sykkii repivän kipeä piste, joka haluaa nielaista minut kuin musta-aukko tyhjyyteen kadoten. Yksinäiden ympärillä leijuu uituinen musta pilvi, pelko syleilee yksinäisyyttä päästämättä valoa läpi. Sitä ei uskalla lähestyä eikä sen luota voi lähteäkään. Se pakottaa katsomaan itseään. Tätä on olla yksin. Tunne se kokonaan. Valtoimenaan niin syvään että luulet repeäväsi kivusta.

Ole se. 

Kivun keskeltä räjähtää vapaus ja keho lähtee liikuttamaan itseään. Keskityn jokaiseen kipupisteeseen ja annan kehon alkaa kiemurrella itseään auki fyysisen tason kivuista. Selkäranka poksuu auki, energiaa vapautuu. Tunnen viikkoja kestäneen ahdistuksen hellittävän. Edellinen syvän matkan laulupiiri oli laittanut liikkeelle uudelle tasolle nousemisen prosessin. Energia itsessä alkoi muuntua ja oli noustava kehollisesti vahvemmaksi ottamaan tämä sielun lahja vastaan. 

Oma sisäinen resilienssi kasvaa, itseluottamus kasvaa. Luovuus lähtee virtaamaan. Seksuaalisuus lähtee virtaamaan. Hengitys lähtee virtaamaan. 

Minne olin hävittänyt itseni ja kuinka mutkalle olin itseni onnistunut kiertämään? Keho oli pistänyt vastaan mutta minä päättäväisenä jaksoin festarien kaiken massiivisen energia- ja aistikuormituksen. Tein sen tarpeessa yhteisöön ja jaettuihin kokemuksiin. Se palveli yksinäisyyttäni. Se palveli onnellisuuttani. 

Kun nyt kohtaan sitä yhteisön tarpeen tunnetta, jota olin lähtenyt seuraamaan ilman että se oli minulle täysin linjassa, ymmärrän miten paljon se aiheuttaa monen tasoisia haasteita. Mieli on ahdistuksessa, keho kipujännityksessä ja energiat vähissä, joten otan itselleni oman healingsessiopäivän. En anna kellekään muulle mitään. Uskallan olla olematta yhteydessä ulkomaailmaan sosiaalisen riippuvuutteni orjana. 

Katson kipua kumppanittomuudesta (hieno sana, eikö?). Tunnen sen sydäntäni puristavana kipuna. Kaikki huomioni, energiani ja luovuuteni virtaa kumppania kohtaan, jota ei ole. Siinä on vain tyhjä pimeys. Sinne kaadan itsestäni niitä osia, jotka olisi käytettävissä paljon muuhunkin. 

Olen hokenut viikkoja itselleni mantraa että oikeat tyypit tulevat eteeni. Ovat tulleet, mutta he eivät ole kumppanini, he ovat minun rajojani triggeröiviä, mutta myös riittävän kunnioittavia, etten taivu painostuksesta johonkin mikä ei ole minulle totta. Oikeat tyypit testailevat, vahvistavat ja selkeyttävät mulle sitä minkä todella tunnen omakseni. 

Saan vahvistua uskomuksessa siihen, että mun ei kuulu tyytyä mihinkään vähempään. Mun ei tarvitse laittaa mun sielua sinne, missä sitä ei haluta nähdä. Koska mä olen kaiken sen rakkauden arvoinen, mitä toivon saavani. 

Rakastajaksikin on paikka vapaana sydämessäni ja pillussani. Sen paikalle pyrkijöistä tarkistan myös oman integriteettini kautta, että yhteys on turvallinen paikka avautua. Enkä voi ottaa mitään muuta kuin rakkautta vastaan tässä hetkessä. Oli rakkaus minkä laatuista tahansa syvyydeltään, rakkaus on silti oltava läsnä jos haluat kehooni, mieleeni ja sieluuni penetroitua. Kunnioittava ja vilpitön rakkaus. 

Tämä on mun matka, mä valitsen mitä ja ketä se sisältää. Mulla on niin valtavasti annettavaa, ja annankin, ja nyt tarvitsen vastavuoroisesti täyttymistä.