Tekijä: Janita

Ensi kertaa kohtasin merkittävältä, hämmentävältä ja pelottavalta tuntuvan kuoleman 10-vuotiaana parhaan ystäväni menehdyttyä tapaturmaisesti. Isovanhempien poismeno tuntui myös käsittämättömältä ja oudolta. Kuinka joku vain kuihtuu ja katoaa enkä ymmärrä miten asiaa tulisi kohdata. Kun muutama vuosi sitten isäni teki itsemurhan ja samaan aikaan kumppani sairastui leukemiaan, oli kuolema tullut jo niin lähelle, ettei jäänyt vaihtoehtoa kuin kohdata tämä elämän rajallisuus ja siihen liittyvät pelkoni.

Kuoleman pelko ja elämän pelko kulkevat käsi kädessä. Saatan pelätä antautua sille mikä kutsuu mua elämään, nauttimaan ja iloitsemaan, koska samalla pelkään tuntea jotain niin ihmeellistä ja kaunista, joka kuitenkin on katoavaista. Pelkään menettää jotain mitä en ole vielä edes saanut maistaa.

Nautinto ja ilo voivat olla myös suurempi osa elämää kuin annan niille luvan olla. Harjoittelen huomaamaan tilanteita, jolloin elämä tarjoilee kevennystä ja tilaa hengittää. Ensin mun piti huomata elämän rajallisuus ja tehdä päätös miten haluan todella elämääni viettää. Ja haluta aktiivisesti valita aina uudelleen se halu nautintoon.

Tulee haastavampia hetkiä, mutta en enää identifioi itseäni niihin. Voin antaa tilaa vaikeille tunteille, kohdata ne erilaisin metodein ja päästää niistä sitten irti. Avata silmät, mieli ja keho sille totuudelle elämän nautinnosta, joka on aina saatavilla, kun niin valitsen. Voi kuulostaa tänä marraskuisena aikana erityisen haastavalta valinnalta tehdä, mutta se on pienistä teoista kiinni. Pysähtymistä, hengittelyä, lepoa. Teekupillinen peiton alla, hidas kävely metsässä ja ilman utelias nuuhkiminen, silittelevä kosketus keholle, aamun meditointihetki. Tai kylmävesiuinti, se vasta onkin kuolemanpelon kohtaamista.

Samaan aikaan antaudun muutokselle, sisäiselle ja ulkona luonnossa tapahtuvalle kuolemalle, kun uskallan pysähtyä enemmän olemaan kuin tekemään. Tähän antautumiseen kehoni on jo oppinut rentoutumaan. Syviä tietoisia hengityksiä, kun pallea ja vatsa kiristyy. Sanat keholleni: olen turvassa. Nautinnon aalto pyyhkäisee läpi kehoni, hermostoni rauhoittuu ja hymy palaa kasvoilleni. Rauha olla tässä.

Reflektoin mennyttä kesän kulkua kiitollisena. Mitä laitoin alulle, minkä eteen tein töitä ja mitä satoa olen päässyt korjaamaan. Kaikki kivuliaat irtipäästämiset sen tiedon edessä, että asioiden on muututtava, jotta voin saavuttaa elämääni tasapainoa ja tyytyväisyyttä, ovat yhä tässä katseltavana, mutta ne eivät kirvele yhtä paljon. Surua on ja saa ollakin luopumisesta ja muutoksesta. Katse on silti eteenpäin ja vahvemmin kiinni siinä mitä ihmeellistä elämä on nyt sallinut mulle sen irtipäästön myötä.

Kun sain tilaa olla enemmän itsessäni, sain tilaa luoda elämää itseni näköiseksi. Lakkasin elämästä haaveessa ja eriarvoisessa kiinnitymisessä parisuhteeseen, jonka olosuhteet eivät mahdollistaneet elämän virtausta sellaisena kuin se luonnollisesti minussa kulkee. Lapsiarki ei sopinut sisäiselle rytmilleni ja hermostolleni. Yritin pakottaa itseäni johonkin mikä ei vain yksinkertaisesti tuntunut musta hyvältä. Olin ajautunut tähän tilanteeseen ja kuvittelin osaavani. On todella vapauttavaa todeta, että en osannut ja että voin itse päättää millaista elämää haluan elää sen sijaan, että jäisin paikalleni lamaannukseen.

Tässä kohtaa etäsuhde on mahdollistanut tilan tuntea jälleen rakkautta ja halua toista kohtaan, koska on tilaa enemmän itselle. Jos tämä muoto suhteessa ei pidemmän päälle toimisikaan, on aina mahdollista katsoa uudelleen, mihin suuntaan haluamme mennä ja millaista elämää tahdomme yksin ja yhdessä elää.

Tuntuu vahvasti siltä, että saan paljon enemmän sen myötä, kun olen uskaltanut luopua jostain mikä ei toimi mulle. Irtipäästämisen hetkillä pelottaa yksinjääminen, virheen tekeminen ja epäonnistuminen. Jopa sekoamisenpelko käy näyttäytymässä, kun oma mennyt on ollut aikoinaan hyvin epävakaa ja pelkoa täynnä. Pelot voivat näyttää tien, jota voin lähteä seuraamaan, mutta onneksi valitsin toisen tien. Valinta, vastuunottaminen ja tietoinen elämä ovat olleet mahdollisia mulle vasta tällä puolen kolmeakymmentä, ehkä vasta tänä vuonna.

Miten tälläistä sisäistä työtä voi itselleen mahdollistaa?

Vielä tarkemmin mistä mä päästin irti ja mitä sain tilalle:

Mistä päästin irti

– lähisuhde ja sen haaveet yhteisestä kodista

– lähitukiverkoston turvasta

– tutusta ympäristöstä

– ihanasta kodista

– vajaasta tunne-elämästä

– lamaannuksesta

– ilottomuudesta

Mitä sain

– vapautta olla vahvemmin itsessä ja liikkua oman virran mukaisesti

– uusia innostavia kontakteja

– syvempiä vanhoja yhteyksiä

– nautintoa kauniista ympäristöstä, metsistä ja vesistä

– vakautta ja rakkautta etäsuhteeseen siirtymisestä huolimatta

– tilaa tunnistaa vanhoja tunne- ja käyttäytymiskaavoja

Näitä taitoja pääsen harjoittamaan yhä uudelleen ja sitä harjoitusta helpottavat tantriset työpajat ja piirityöskentely sekä osallistujana että fasilitoijana. Kaiken uuden opitun arkeen integrointi on suurinta harjoitusta, etten vain juokse työpajasta toiseen. On tärkeää pystyä erottamaan mikä kaikesta tarjolla olevasta on juuri nyt oikea paikka minulle olla kannateltavana, voimaantumassa tai villiintymässä. On myös tärkeä tunnistaa onko minulla jokin päämäärä tai suunta mihin olen kulkemassa. Suunnan kirkastaminen auttaa mua keksittymään ja saamaan sen mitä tarvitsen, etten vain ajelehdi ja ahmi tapahtumia ähkyyn asti. Haluan tuntea itsessä kipinän, josta syttyä ja jota lähteä seuraamaan. Tai toisinaan jokin teema jännittää pelkoon asti, jolloin voin myös tunnistaa tarpeen kulkea pelkoa kohden vapautuakseni siitä.

• Kysy itseltäsi ja kuule vastaukset.

🌱Mitä haluat oppia itsestäsi elämässäsi?

🌱Millaista innostusta kaipaat?

🌱Mitä tarvitset juuri nyt?

🌱Missä tilanteessa voisit nähdä mahdolliseksi näiden toteutumisen?

Monista omista traumoistani eheytyneenä olen ottanut yhdeksi tehtäväkseni elämässä tuoda näkyvämmäksi omia traumaprosessejani ja näyttääkseni muille, että parantuminen on mahdollista. Haluan vähentää tabuja ja siihen auttaa ainoastaan niistä avoimesti puhuminen.

En enää surkuttele kokemiani asioita, kerron että tämmöistä on ollut ja tässä olen nyt. Voin aidosti ilmaista suruni, vihani ja katkeruuteni silloin kun ne ilmenevät ottaen tunteistani vastuun jäämättä vellomaan niihin. Häpeän kanssa tulen varmasti työskentelmään vielä pitkään, se on iso osa myös traumoista toipumisen matkaa.

Nyt haluan tuoda muille nähtäväksi lainauksia Bessel van der Kolkin kirjasta Jäljet kehossa – trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Suosittelen lukemaan koko kirjan, sen traumatarinat muiden elämistä auttaa suhteuttamaan omaa tuskaa ja samaistumaan toisiin tarinoihin. Emme ole yksin kipumme kanssa. Kirja antaa myös helpottavia selityksiä aivoissa ja mielessä tapahtuville toiminnoille, jotka helpottavat ymmärtämään trauman syntyä ja oireilua, mikä taas auttaa meitä lähtemään paranemisen polulle.

Koska työni kehohoitajana ja työpajafasilitoijana on traumojen kohtaamisen ja tunnepurkuprosessien kannattelua, koen tärkeäksi pointata näitä kohtia kirjasta.

“Trauman uhri ei voi toipua, ennen kuin hän tutustuu kehonsa tuntemuksiin ja ystävystyy niiden kanssa. Pelokas ihminen elää kehossa, joka on jatkuvasti varuillaan. Vihaiset ihmiset elävät vihaisessa kehossa. Lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ihmisten keho on jännittynyt ja puolustautuva, kunnes he oppivat rentoutumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi. Muuttuakseen ihmisen on tultava tietoiseksi tuntemuksistaan ja siitä, miten hänen kehonsa on vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Ruumiillinen minätietoisuus on ensimmäinen askel kohti menneisyyden hirmuvallasta vapautumista.”

Näin voit aloittaa lisäämään kehon kautta minätietoisuuttasi:

Missä tunteet, kuten viha ja suru, tuntuvat kehossa? Miltä se tuntuu?

Esimerkkejä tuntemuksista: paine, kuumuus, kylmyys, lihasjännitys, kihelmöinti, onttous, kuristava tunne

Miten hengität?

Onko kehosi avoimessa vai sulkeutuneessa asennossa?

Voitko asentoa muuttamalla muuttaa tunnetta?

Havainnoi ja huomioi.

Ravistele kehoa lopuksi päästäen irti tarkkailusta.

“Trauma vie ihmiseltä tunteen, että hän hallitsee itseään, eli itsensä johtamisen kyvyn, kuten tätä ominaisuutta kutsun tulevissa luvuissa. Toipumisessa haastavaa on saada oma kehonsa ja mielensä haltuun uudelleen, päästä oman itsensä herraksi. Se tarkoittaa vapautta tietää sen, mitä tietää, ja tuntea sen, mitä tuntee, järkyttymättä, raivostumatta, häpeämättä tai jähmettymättä. Yleensä siihen tarvitaan

1) kyky rahoittua ja keskittyä

2) kyky pysyä rauhallisena, kun mieleen tulee kuvia, ajatuksia, ääniä tai ruumiillisia tuntemuksia, jotka muistuttavat menneestä

3) kyky olla läsnä nykyhetkessä ja kanssakäymisessä ihmisten kanssa

4) kyky olla salailematta itseltään mitään, myöskään keinoja, jotka ovat auttaneet selviytymään tähän asti.

Nämä kyvyt eivät ole päämääriä, jotka tulisi saavuttaa yksi kerrallaan tietyssä järjestyksessä. Niiden oppiminen tapahtuu limittäin ja lomittain, ja jotkut niistä voivat olla toisia vaikeampia.”

Kirjasta löydät esiteltynä erilaisia menetelmiä, joiden avulla näitä päämääriä voi tavoitella.

Oireet, niiden hoito ja traumoista puhuminen

Mun traumatisoituminen oireili paljon hyökkäävyytenä ja paniikkikohtauksina, mutta myös lamaantumisena. Tämä kappale antoi mulle helpotusta ja ymmärrystä mun käytökseen, joka aiheutti mulle niin syvää häpeää, etten osannut edes puhua siitä niin että joku olisi voinut edes yrittää auttaa mua.

“Traumaattista stressiä purettaessa ydintehtävä on palauttaa järki- ja tunneaivojen välinen tasapaino, sillä vasta se mahdollistsaa omien reaktioiden ja elämän hallitsemisen. Ylivireä tai lamaantunut ihminen on joutunut “sietokyvyn ikkunansa” ulkopuolelle, joten hänen toimintakykynsä ei ole parhaimmillaan. Hän toimii reaktiivisesti ja jäsentymättömästi, ja koska hänen suodattimensa ovat epäkunnossa, äänet ja valot häiritsevät häntä ja hänen mieleensä työntyy epätoivottuja menneisyyteen liittyviä kuvia, mikä puolstaan johtaa paniikkiin tai raivokohtaukseen. Jos hän reagoi sulkeutumalla, hän lamaantuu ruumiillisesti ja henkisesti.”

“Niin kauan kuin vaalit salaisuuksia ja tukahdutat tietoa, olet sodassa itsesi kanssa. Omien ydintuntemusten piilottaminen vie tavattoman paljon energiaa, imee tyhjiin motivaation tavoitella arvokkaita päämääriä ja tekee olon ikävystyneeksi ja sulkeutuneeksi. Stressihormonit kuitenkin virtaavat kehossa edelleen, mikä aiheuttaa päänsärkyä, lihaskipuja, suoliston toiminnan ja seksuaalisuuden ongelmia ja järjenvastaista käyttäytymistä, joka tuntuu itsestä hämmentävältä ja satuttaa läheisiä. Vasta sitten, kun reaktioiden alkulähde on tunnistettu, omia tunteitaan voi pitää merkkeinä ongelmista, jotka vaativat pikaista huomiota. Sisäisen todellisuuden laiminlyönti heikentää minäkäsitystä ja identiteettiä ja tekee elämästä merkityksettömän tuntuisen.”

Kaikki kehosi pitkäaikaiset oireilut ovat trauma- ja tunneperäisiä. Meille on kehittynyt valtava määrä erilaisia kehohoitomuotoja avuksemme, joita valitettavasti usein pidetään ivallisesti suhtautuen kristallihippien huuhaahoitoina. Vaihtoehtohoitojen myötä moni traumatisoitunut (minä mukaan lukien) on saanut nopeammin apua kuin pitkä riittämätön epäsäännöllinen kunnallinen sairaanhoito pystyy auttamaan. Trauma on ennen kaikkea jumissa kehossa. Hoidon tukena sanallinen jakaminen hoitokokemuksesta antaa vielä syvemmän yhteyden nähdyksi tulemisesta. Merkittävimpiä hoitomuotoja ovat minulle olleet de-armouring, kraniosakraalihoito ja shamanistinen intuitiivinen energiahoito. Oma kouluttautumiseni yhä monipuolisemmaksi hoitajaksi on saanut inspiraation muiden hoidoista oman voinnin paranemisen myötä. Kerron mielelläni hoidoista enemmän yksityisviestitse, jos kiinnostuksesi heräsi.

Kun kokee jääneensä vaille jotakin, kun tarpeet eivät ole täyttyneet ja alkaa vertailla mitä muilla on, syntyy kateus. Kun näkee maailmaa kateuden kautta, ei osaa nähdä ja iloita niistä asioista, joita itsellä on.

Kateus valtaa koko kehon. Se on jännityksenä leuoissa, kiristyksenä vatsassa ja pinnallisuutena hengityksessä. Kasvoilla voi myös nähdä kateuden: se näyttää paheksunnalta, ärtymykseltä ja joskus jopa ylimielisyydeltä. On helppo jäädä tähän tunteeseen jumiin niin, että lisää kaunansa syvyyttä omaan pahoinvointiin asti kokien olevansa kokonaan kelpaamaton ja riittämätön.

Tunne helpottuu nimeämällä, tunnistamalla ja todistamalla sen. Tämä on kateutta. Seuraava askel onkin haastavampi, mutta teholtaan voimakas.

🌱Löydätkö kehostasi jännitystä, jossa tunnet tunteen olevan? Laita kätesi siihen ja suuntaa hengitys sinne. Jos et paikanna tunnetta kehossasi, hengittele muuten avoimessa asennossa.

🌱Anna myötätuntoa ja hyväksyntää, tämäkin saa olla.

🌱Voitko tunnistaa sieltä myös sen lapsen, joka jäi vaille huomiota, suosiota, rakkautta, kosketusta ja turvaa? Voit sanoa itsellesi: näen ja kuulen sinut lapsi.

🌱Kysy: mitä nyt tarvitset? Voitko kuulla vastauksen ja antaa lapselle mahdollisuuden saada tarpeensa täytetyksi ja näin auttaa sitä eheytymään?

Ajan myötä kateus tai mikä tahansa muu tunne, jonka kanssa tätä harjoitusta teet, alkaa laimeta ja osaat nopeammin reagoida tunteen tunnistamisessa.

Työskentely sisäisen lapsen kanssa on ollut paljon pinnalla, eikä suotta. Aikuisina me yhä käyttäydymme noiden tarpeiden täyttymättömyyden kautta. Suojaamme itseämme defensiivisyydellä, välttelyllä ja ohittamalla tarpeemme. Kun otamme vastuun itse omasta tarpeen täyttymisestä, voimme antaa itse itsellemme tai pyytää toisilta sen mitä tarvitsemme.

Tänä aamuna tuttu syyllisyyden tunne oli mua vastassa herätessäni. Tutkiskeltuani tunnetta erilaisin kysymyksin, se alkoi muuntua ja lopulta helpottui. Ymmärsin että syyllistyin jostain mille en oikeastaan aidosti mahda juuri mitään. Olin alkanut kantaa toisen ihmisen pahaa oloa kuvitellen, että se on mun syytä. Syyllisyydestä käsin koin toisen vaativan minulta tekoja, jotka eivät tuntuneet musta hyvältä. Se vaativuuskin oli mun itse luomani.

• Kenen tunne tämä on?
• Kenen vastuulla tämä tunne on?
• Olenko minä tunteeni?

Monesta tunteesta haluaisi syyllistää itsensä ulkopuolisia asioita. Yhteiskuntaa, isää ja äitiä, kumppaniaan, pomoaan tai lemmikkiäänkin.

Syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat voimakkaita itsensä pienentämisen ja rajoittamisen tunteita. Koska koen olevani syyllinen, koen olevani epäkelpo ja riittämätön. Riittämättömyyden tunne johtaa pahimmillaan lamaantumiseen, jossa syyllisyys on jo muuntumassa masennukseksi. Tulee kokemus, että turha edes yrittää mitään.

En täyttänyt muiden toiveita.

En osannut näyttää osaamistani.

Sanon ja teen vääriä asioita.

Näillä uskomuksilla rajoitan näkemästä itseäni kokonaisena. Syyllisyyden tunto tai mikä tahansa muu tunne on vain osa mua, mutta voin ottaa sen koko totuudeksi itsestäni, jos en ymmärrä katsoa tunnetta etäämmältä. Voinko ymmärtää, mikä osa tunteen synnystä on omalla vastuullani ja mikä on ulkopuolelta syötettyä?

• Onko totta mitä isä, opettaja tai kumppani sanoo minusta?
• Onko toisen paha mieli minun vastuullani?
• Onko minun tunteeni toisen syytä vai voinko omistaa tunnereaktioni ja kertoa ilman syyllistämistä mitä minussa tapahtuu?

Testaa, mikä näistä resonoi sulle nyt, kirjoita lapulle ja muistuta itseäsi päivittäin sanomalla ääneen:

🌱Pystyn parempaan kuin kuvittelen.

🌱Osaan enemmän kuin uskon.

🌱Riitän juuri sellaisena kuin tässä hetkessä olen.

Olisiko aika ravita itseä uusilla uskomuksilla?

Isä ja sukupolvien yli kulkeva taakka – miten antaa anteeksi ja vapautua?

Mulle isän kasvatuksen ja vaarin käytöksen näkeminen on auttanut mua ymmärtämään itseä enemmän. Se näkeminen ja anteeksiantaminen heille on vapauttanut mua isän katkeruudesta, jota hän kantoi ja siirsi minulle. Ymmärsin ettei tää ole mun tunne lainkaan vaan se mitä isä tunsi omasta isästään.

Näen että mun isä jäi jumiin sen pikkupojan tarpeeseen oman isän kannattelusta eikä osannut ottaa vastuuta itsestään. Aina vahvat naiset kannattelivat hänen elämäänsä ja hän sai siitä merkityksen elämälleen. Kun ei ollut naista, ei ollut merkitystä. Siihen se hänen matkansakin päättyi, kun eräs vahva upea nainen sanoi ettei halua ystävyyttä kummempaa.

Mä jäin myös isän kannattelua vaille. Miten tää näkyi mun lapsuudessa niin ei saanut ilmaista mitään tunteita. Kikatus oli väärin, kyyneleet oli väärin. Sen ainoan kerran, kun näytin kyyneleeni ensimmäisen poikaystävän jätettyä mut, hän huusi minut vaihtamaan huonetta. Sama tapahtui mun kotona, kun isäpuoli hallinnoi mun tunteiden näyttämistä, vain omassa huoneessa se oli sallittua ja jouduin usein arestiin, jos näytin mitään. Mulle kasaantui lapsuusvuosien  ja varhaisakuisuuden tunteet tulivuoreksi, joka purkaantui pienimmistäkin triggereistä. Häpeä omasta reagoinnista teki kieroutuneen oravanpyörän mun elämästä.

Olen niin kiitollinen että olen voinut aikuisena löytää menetelmiä ja kursseja oppiakseni purkautumaan muita tai itseä satuttamatta ja ymmärtämään, miksi tunteet eivät ole olleet hallinnassani. En saanut kotona minkäänlaista esimerkkiä eikä kukaan ole kertonut että se mitä tunnen on ok. Kiitän suuresti kaikkia heitä, jotka tekevät omaa tunnetyötään ja tuovat sen näkyville opettaen myös muita. 🙏

On surullista, että jotkut jäävät tunne-elämässään lapsen tasolle ja kasvattavat omia lapsia sillä samalla keskeneräisyydellään kyseenalaistamatta toimintaansa niin että se voisi johtaa esim anteeksipyyntöön lapselta omasta käytöksestään.

Mä olen puhdistanut niin monia asioita sukulinjastani ja tää on mulle se haastavin. Tunteista vastuunottaminen, niiden ilmaisun opettelu, anteeksipyytäminen ja kaavojen rikkominen käyttäytymisessä. Näen miten ison duunin olen jo tehnyt, kun heijastelen sisäistä kokemustani itsestäni isääni. Ihan vitun ison osan elämästäni olen omistanut tälle sisäiselle työlle, jotta voin elää iloisempaa elämää. Kiitos minä. Hyvä minä! Itseään tarvitsee juhlia, nyt voisi olla sen aika.

Arvostan suuresti heitä, jotka valitsevat vanhemmuuden ja lasten kasvatuksen osaksi elämäänsä. Lapsi nostaa kaiken keskeneräisyyden itsessä näkyviin, sen kanssa istuminen ja kasvaminen itsessään on ihan oma työnsä siinä kaiken lapsiarjen keskellä. Toivon teille lempeyttä ja keveyttä tiukkojen hetkien vastapainoksi. Kiitos isät ja äidit ❤️🙏

Kasvu. Eheytyminen. Positiivinen muutos elämässä. Sitä edeltää usein kivulias rimpuilu, kiemurtelu vanhan irtipäästämisen haikeudessa ja vaikeudessa, vaikka kuinka se vanha tapa olla olisi itselle tai muille vahingollinen. Rimpuilu voi olla romahduksen kaltainen itkuhajoilu, mutta lyhytkestoisempaa kerrallaan kuin että haluaisi pää sitä heti leimata vaikka masennukseksi. Kun ymmärtää, että nämäkin tunteet ovat elämää ja ihan sallittuja, ei ne pitele ottessaan kuin juuri sen aikaa, kun se suru ja viha on tyyntynyt kehossa.

Muutoshetken kliimaksi on selkeyttä, kirkkautta, vapautta ja euforiaa, kun huomaa, että aiemmin opittu tapa reagoida asioihin on muuttunut. On rauhallisempi. Antikliimaksi on sitä kun ei uskalla päästää irti, lamaantuu ja takertuu kiinni vanhaan epämukavuuteensa. Tuttu ja turvallinen tapa olla voi lamauttaa kallion reunalle, koska irtipäästämisen hyppäys kohti tuntematonta on liian pelottavaa. Todettua kuitenkin on, että kohti pelkoja menemällä pääsee enemmän eteenpäin kuin se että jäisi vain paikalleen. Mustelmia ja hiertymiä varmasti tulee kolhuista matkan varrella opetellessa uusia bambinaskeleitaan tuntemattomalla maaperällä, mutta niillekin ymmärtää syyn perillä.

Uuden liikuntalajin oppiminen tuo kehoon yhtälailla kolhuja ja rakkoja, kipeytyneitä lihaksia. Mielen voimaharjoittelut saavat myös toisinaan osumaa, se on omanlaisensa monimutkainen lihas, jota treenaamalla aktiivisesti pääsee kohti haluamaansa muutosta. Tavoitteen asettaminen on ensiaskel niin urheilussa kuin pään koukeroiden muutoshalussakin. Tavoite selkeyttää matkan kulkua, helpottaa pyytämään apua silloin, kun yksin ei onnistu tai kaipaa jakamista ymmärtääkseen kompastelujen merkityksen.