Kategoria: Yleinen

Isojen sisäisten matkojen jälkeen voi olla, ettei tee juuri mieli jakaa muille kokemaansa. Itse koen nyt Hollannin psykedeeliavusteisen terapiakoulutuksen jälkeen sen hienojakoisen uudelleen ohjelmoitumisen tilan, jossa minuus muuttuu pohjakerroksen kellareita myöten. Se miten ennen olin yhteydessä muihin ja miten puhuin, tuntuu vieraalta nyt. Voi olla että tämä muutoksen tila on hetkellinen, kaiku tulevaisuuden minuuden tilasta tai se voi olla kenties pysyvämpikin tila. Pelkkien hengitysmoduuleiden jälkeen muutos on ollut isoa ja pysyvää niin on aika innostavaa mihin tämä koulutus kokonaisuudessaan mua vie. Tietoisempi, rauhallisempi ja yhteydellisempi minä on jo nyt tässä. 

Se voi olla läheisille hyvin hämmentävää, jos käytös muuttuu vaikka se muuttuisikin ns. parempaan päin. Yhtäkkiä ei ole samoja jännitteitä enää vaan voi olla jokin tuntematon paikka, josta toisesta ei saa kiinni. Tai toinen voi olla jossain pelkoloopissa palattuaan, joka myös heijastuu ihmissuhteisiin. Olen ollut joskus siinäkin paikassa. Nyt on tosi erilaista, sillain hyvällä tavalla, mutta itseäkin hämmentää. Keskittymishäiriöisenä joka paikkaan poikkoilevana mua harvemmin pääsee todistamaan näin rauhallisena ja hiljaisen hyväntuulisena. 

Kun odottelen sisäisten palojen paikalleen loksahtelua, saan rauhassa tehdä tavallisia arjen askareita, nauttia luonnosta ja taiteilusta. Tai pelata kolme päivää putkeen videopeliä, koska kuukautiset ei anna keskittyä muuhun. 

Jokin vanha palaa ja se on ärtyisyys ja levottomuus. Väistelen ja teen oloani mahdollisimman mukavaksi. Ärtymys kuitenkin meinaa viedä lamaannukseen koska se ei millään hellitä. Sisin kuitenkin ohjaa systeemiäni toimimaan toisin, se on nyt kekseliäämpi luomaan erilaisia ratkaisuja. Jos mielen halu on lähteä ostamaan suklaata, teen niin. Kävellessä kauppaan huomaan että ajatus ja tunteet liikkuukin helpommin. Tarviinkohan sitä suklaata enää? Ostan kuitenkin. Päätän kotona tanssia kehoa vapaaksi pakkautuneesta energiasta sulkaata mussutellen. Jee! Jotain liikkuu ja olen taas sisäisen rauhan äärellä iisimmin. Videopelin sijaan alankin taas taiteilla. 

Rakastan sitä luovempaa luovimista, jonka aivojeni tämän hetkinen plastisempi tila minulle sallii. Se antaa tilaa myös kyseenalaistaa vanhoja kaavamaisia tunnereaktioita. Responding – not reacting. Tiiätkö, voin kohdata ja vastata eikä tarvitse äkkipikaisesti reagoida kaikkeen sen ensimmäisen impulssin mukaisesti? Sillain sitä päätä ja hermostoa voi uudelleen ohjelmoida. 

Tälläinen integraatio teksti putkahti tässä hetkessä. Ihanaa kun tekstikin virtaa. 

Yksi selkeimmistä pinnalla olevista prosesseista oli kohdata pelko mun äidin kuolemaa kohtaan. Se on vuosia ollut ahdistava ja kuristava möykky mun sisällä, joka on ajoittain valunut ulkoiseenkin ahdistumiseen. Talven aikana se ahdistus oli syödä mut äidin sairastuttua vakavasti. 

Tammikuussa koin hetken helpotusta koska myös tiesin että GLT psykedeeliavusteinen terapiakoulutusmoduuli oli tulossa. Saatoin fokusoida mieleni olemaan tyynempi ahdistuksen silmässä ja hallitsemaan arkisen tekemisen keinoin herkästi eskaloivaa pelkotilaani. Vietin aikaa ystävien ja äidin kanssa ulkoillen ja muistaen maadoittua. 

Kun ensimmäinen sessio oli alkamassa Hollannissa, tunsin itseni rauhalliseksi ja valmiiksi. Se oli uskomatonta, sillä aiemmin vastaavissa tilanteissa tuntemattoman pelko on ollut päälimmäisenä tunteena. Usein tuo ennakoiva hermostuneisuus on kehon tieto siitä että jotain merkittävää on tulossa tulevalla matkalla. Toisessa sessiossa näin kävikin ja olin todella kierroksilla aloittaessamme. 

Aiemmista kokemuksista tiesin ensimmäisen session mahdollisesti purkavan kehoni kireyksiä ja stressikerroksia. Sitä se olikin ja aikamoista tietoista ohjausta sain tehdä, jotta pääsin syvempiin kehon jumikerroksiin. Kontrolli ei millään meinannut päästää irti. Näissä tilanteissa olen oppinut hokemaan mantraa “antaudun”. 

Emotional aspect is the key to go through your journey. That’s where the healing happens. 

Metsässä 

Antaa jalkojen viedä, minne ne haluavat. Kuuntelen mitä mun keho haluaa ja tarvii.

Missä saisin olla mehukkaampi minä? Lähtee siitä, että olen hienovaraisesti läsnä mun keholle ja annan sen viedä minne se haluaa. 

Hidastin askelia. Huomasin meneväni nopeammin kuin olisin halunnut. Tunteet nousee pintaan. Haavat tulee näkyväksi, jotka ovat saaneet parantua yhteydessä muihin. Mä rakastan kun saan mennä metsässä päämäärättömästi. Antautua jalkojen virralle, sille mitä tulee eteen ja löysin itseni ihanista paikoista. Tajusin tämän hetken olevan tantran polku. Juuri sitä mitä opetan myös muille. Läsnäoloa.

Kuulen linnut. Rakennustyömaan äänet. Arvioin että äänet pilaavat kokemukseni mestässä. Hälytysajoneuvot. Ei tää kuulu tänne. Haluan muokkaa todellisuutta muusta erillistä, haluan sulkea itseni häiriöiltä pois. Hermosto väittää että haluan paeta. Sen sijaan pysähdyn ja annan kehoni olla täällä. Rauhotan kehoni. Olen osa tätä maailmaa. Olen tervetullut tänne tälläisenä. En eristä itseäni.

Vein itseni rakennustyön läheisyyteen, meinasin kääntyä pois. Meen tietoisesti ääniä ja “rumuuta” kohti. Kehossa tuntuu painetta, syke nousee ja hengitys tihenee. Stressi alkaa tulla mun kehoon. Haluan juosta pakoon. En halua olla siinä. Menin sinne, hengittelin ja otin sen osaksi itseäni.

Suhteeni ulkomaailmaani on suhde sisäiseen maailmaani. 

Miten toimin sisäisen maailmani kanssa? 

Miten suostun olemaan vaikeiden tunteideni kanssa? 

Miten tiedostan pakenevani vaikeita tunteita kun ne on liian intensiivisiä?  

Miten voin hetken antaa itseni olla intensiivisyydessä ja sitten ottaa etäisyyttä? 

Ihana oivallus intensiivisen elämänvaiheen kanssa. Tarvitsen tilan ottamista, happea, rentoutumista, ei saatavilla olemista. Ja sen otan nyt itselleni. Kiitos metsä, joka opetat.

Mummin rintasyöpää en muista, mutta äitipuolen rintasyöpä lamautti isäni perheen. Silloin 14-vuotiaana tunsin oudon ja uhkaavan hiljaisuuden huoneessa, johon ilo ei tuntunut koskaan enää palaavan. Syöpä vei äitipuolen 8 vuotta myöhemmin. 

Kumppanin syöpä uusiutumisineen kasvatti musta aikuisen. Sydämeni rakastamisen kyky syttyi, se tiesi kuinka palvella rakkaudella sairasta kumppania. Mun ohjaus kulki traumaparantumiseen kasvien kanssa, jotka näyttivät sen laajuuden millä todella pystyn itseäni ja muita rakastamiseen. Tavallaan siis luovutin elämäni jollekin korkeimman ohjaukselle, koska ymmärrykseni ei riittänyt enää elämän kantamiseen omillani isän itsemurhan ja kumppanin syöpädiagnoosin tapahduttua yhtäaikaa. 

Kun jälleen kävelen sisään hematologisen osaston ovista, tunnen tutut sairaalan tuoksut. Haluaisin romahtaa lattialle itkemään ja huutamaan. Varmoin askelin kuitenkin etenen huoneeseen, tiedän jo miten täällä ollaan. 

Istun sairaalavuoteen vierellä syövän kanssa. Silitän äitini selkää molempien itkiessä. Omalla vakaudella vakuutan äidin, että minussa riittää kantokykyä kaikelle. Tähänkin hetkeen kasvilääkkeet ovat mua valmistelleet. Ne tiesi jo kauan sitten mun pystyvän kohtaamaan pelkoa paljon enemmän kuin se ihminen, joka kumppanin sairauden kohdalla heittäytyi kasvien viisauden ohjaamaksi. Kun istun äidin kanssa, tunnen pelon alla valtavan rakkauden, joka haluaa jälleen palvella eikä mua pelota siinä yhtään niin paljon kuin mieli aluksi kuvitteli. 

En mä aina tiedä miten täällä ollaan ja eletään jatkuvassa pelossa. Haluaisin voida turruttaa itseni ja paeta, kuten suurin osa täällä tekee hauraita osiaan suojellakseen. Päivä kerrallaan, niin kuin sanotaan. Vittu, päivä kerrallaan hengitän läpi ahdistuksen ja kivun. Joskus pelko voittaa ja olen vain tärisevä mytty. Syöpä ja kuolema ovat kuitenkin opettaneet, etten halua jäädä siihen. Kipu hellittää, kun olen sen kanssa. 

Sydän surusta hauraana ja hengitys vaivoin kulkevi, kun vapisevin jaloin seison nöyränä elämän ja kuoleman edessä. Nojaan kasvien viisauteen, kuuntelen ja luotan sydämen ohjaukseen. Mä valitsen elää. Mä valitsen rakkauden. 

Love is the medicine.

Löysin itseni ennen kokemattoman rauhan paikasta, jossa tiesin jonkin sisäisen turvan kokemuksen eheytyneen, joka lapsena oli minulta viety. Se syvä rauhan kokemus opetti asettamaan rajoja itseni hyväksi ilman pelkoa, tekemään valintoja, jotka tukevat rauhani säilymistä.

Vuosi oli suurien oppiläksyjen integrointia, mikä tarkoitti myös paljon sisäisen kivun kohtaamista. Valtavien pelkojen syvyyksiin katsomista ja vapauttamista. Irtipäästämistä ihmissuhteista, jotka olivat normaaleja 10 vuotta nuoremmalle minulle, mutta ei enää tälle aikuistuneelle nykyiselle naiselle, joka ymmärtää elämän perustan koostuvan sitä ympäröivien ihmisten vaikutuksesta. Rakkaus puhtaimmillaan on myös repivää kipua nähden oikeiden ratkaisujen tulevan selkeydestä eikä pelosta.

Vuoden loppu oli jälleen yksi rankimmista kuoleman kanssa kohtaamisen kokemuksista. Lapsuustrauma kuoleman ensi kosketuksista vei pimeyteen, jossa uinun vielä vuoden vaihteen yli. Läheisen sairastuminen ravisuttaa jälleen perusturvan kokemustani ja muisto syksyllä saavutetusta rauhasta tuntuu kaukaiselta.

Silti sisälläni on vakaa tietämys tulevasta elämästä, joka avautuu koko ajan antoisammaksi ja kauniimmaksi. Luottamus universumin/korkeimman kannatteluun ja johdatukseen on juuri nyt hyvin ohut lanka, joka vaatii ajoittaista vahvistusta, mutta siellä se on, kun uskallan pysähtyä ja kaivautua kurkistamaan ulos pimeyden peitoistani.

Yhteisöllisyys

Tässä hetkessä kirkkaimpana on kiitollisuus syventyneistä ystävyyssuhteista, joissa on saanut paljastua vastavuoroisesti elämän kivuliaimpien hetkien äärellä. He, jotka ovat olleet lähellä pelkäämättä pimeyttä, ovat tulleet jäädäkseen sydämeni kannatteluun. Ihmiset ovat lävistäneet minut rakkaudella silloinkin, kun kuvittelin etten osaa ottaa sitä vastaan. Tämä teema tulee jatkumaan seuraavan vuoden. Lähemmäs ihmisyyttä ja ihmisiä.

Vielä vuosia toivomani yhteisöasuminen ei ottanut muotoaan, mutta tahtotila siihen syttyi kirkkaana viime syksynä. Kutsun luokseni elinvoimaista, yhteydellistä ja leikkisääkin yhteisöä. Toisiaan rakkaudella ja hyväntahtoisuudella ravitsevia ihmisiä, joiden kanssa arjen rutiinit soljuvat sujuvasti. Tilaa järjestää erilaisia kokoontumisia laajemman pehmeämmän elon jakamiseksi.

Palveluni

Kiitän omaa rohkeutta ja päättäväisyyttä kulkea kohti tuntematonta ja laajempaa ymmärrystä itsestä ja maailmasta. Ensimmäinen vuosi GLT-opintoja alkoi rytinällä holotrooppisen hengityksen parissa ja se jatkuu seuraavaksi kohti psykedeeliterapiamoduulia. Jännittävää ja inspiroivaa olla näiden opiskelun äärellä niin sisäisen työskentelyn kuin muille tarjoamani palveluiden kautta.

Työnkuvani muotoutuu jatkuvasti, on pysyttävä nöyränä oppilaana kuunnellen mitä ja miten haluan palvella. Välillä hukkaan langanpään jota seurata ja elämän muut asiat heittelevät pois kuvitelmastani suunnasta. Aina uudelleen palaten siihen linjautumiseen, mikä on itselle totta ja missä palveluni parhaiten virtaa.

Juuri nyt oma terveys ja rakas kehoni vaatii huomiota sairastuneen läheiseni terveyden tukemisen lisäksi, mistä syystä rajoitan hoitojeni saatavuutta alkuvuoteen. Tapahtumia putkahtelee, kun tunnen aidon palavan halun niiden järjestämiseksi tai kutsuttuna ohjaamaan, mitä pyydetään. Näin kirjoittaessani jotain asettuu jälleen siihen rauhan ja selkeyden paikkaan, josta sisimpäni ammentaa inspiraation liekkinsä.

Pyydän saada kokonaisvaltaista terveyttä itselleni ja läheisilleni, sinnikkyyttä tehdä valintoja hyvinvointimme hyväksi ja lempeyttä myös lepohetkiin.

Pyydän vastaanottaa mieltä, sydäntä, sielua ja kehoa ravitsevaa yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta. Tilaa, jossa vuoroin kietoutua intensiivisesti ja hengittää vapaasti.

Pyydän kaikille turvaa ja rauhaa, yhteisöllistä kannattelua, uskallusta laskea suojamuureja ja vastaanottaa tarvitsemaansa tukea.

On välillä melko älytöntä millaisia mielen prosesseja saa käydä läpi, kun vihdoin jälleen tulee se oivallus, mistä oikein on ollut kyse. Tokihan tiesin, että suru triggeröityi ystävän kuolemasta ja että osin se muistutti ystävän menetystä lapsena, mutta kuinka syvälta se todella tuli parantamaan tässä hetkessä, tuli yllätyksenä. 

Koen tietoisen itsekehityksen valittuani, että looppaavat traumakelat ja tunneprosessit ovat aina jokin uusi tietoisuuden kerros siitä huolimatta, että teema on sama. Katsomme samaa vanhaa teemaa uudesta näkövinkkelistä. Jos uhriudun ja imeydyn pelkoon, saatan hyvinkin jumittua paikalleni, vältellä kokemuksen kohtaamista tai suoraan jopa paeta katsomatta haastetta päinkään. 

Jos haluan säilyttää sisäisen rauhani, selkeyteni ja rakkauden, mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa tietoisuuden porautua sinne syvimpään haavan paikkaan katsoamaan mitä vielä on parantumatta. 

Kun tänä aamuna sain tehtyä töitä ja mieli oli viikkojen sumun jälkeen taas kirkas, sain huokaista helpotuksesta, että eilinen sisäinen matka ystävän osaavassa hoidossa todella toi sen tarvitsemani vapautuksen. Usein ahdistus ja paineen tuntu lisääntyy mitä lähemmäs hoitoajankohta tulee ja hoitoaamuna tuntui, että koko systeemini oli todella valtavan painon alla. 

Mun kehossa tuntui paljon dissosioimista eli yhteyden irtaantumista itsestä, kehosta ja mielestä. Viimeaikojen teemat todellakin olivat olleet liian rankkojan yksin kohdattavaksi, joten se alkoi tuntua jo kehossa. Kosketuksen alla pakenemista, mieli ei suostu tuntemaan vaikka kosketus tuntuisi hyvältä. Ajattelin kaikkea muuta kuin se miltä kosketus tuntuu ja mitä tunteita olin sinne pakannut. Jatkuvasti sain palautella itseäni hengitykseen ja joka kerta kun sain huomioni siirrettyä, lähti energiaa tai itkuakin liikkeelle. 

Tälläinen tietoinen ja kehoyhteydellinen työskentely ei ole mitenkään helppoa, mutta usein juurikin hoidoissa toisen tukemana sen harjoittelu paranee. Jos en olisi mennyt hoitoon, olisin jatkanut videopeliturrutustani ja jättänyt aterioita väliin. Se ei ole mulle enää tapa, jolla haluan toimia, koska sen hinnaksi tulee paljon isompi henkinen ja taloudellinen rasite, jos valitsen pitkittää omaa todellisuuspakenemista. Kaikki kohtuudessa. Nyt otan itselleni käyttöön peliajan ja vastaan myös itse sen valvonnasta 😀 

Tunnistettavia oireita, kun mielen prosessit alkavat mennä yksin hallitsemattomaksi:

• Hermoston aktiivisuus – et pysty keskittymään ja pysymään paikallasi. Pakko touhuta koko ajan jotain itseänsä uuvuttaen tai tv-sarjoilla päivästä toiseen turruttaen, ettei tarvitsisi pysähtyä tuntemaan. 
• Unihäiriöt – et saa nukahdettua, et malta mennä nukkumaan, heräät kesken unien valvomaan tai unet jää lyhyeksi
• Kehon kipujen lisääntyminen – usein lantion alueen tai niskan jäykkyys. Vatsaoireilut ja ruokahalun muutokset syömättömyyteen tai ahmimiseen. 

Sanomattakin selvää, etten ole pystynyt tekemään töitä sairastamiseni ja tunneprosessini aikana. Kunnioitan asiakkaitani enkä halua palvella heitä vajailla energioilla, haluan heille myös heidän ansaitsemansa parantajuuteni lahjat. Kiitän asiakkaita kärsivällisyydestä, yhtälailla hoitajat tekevät työtä itsensä kanssa ollakseen syvemmin ja enemmän henkisesti myös saatavilla asiakkaita varten. Kuolema ja jälleensyntymäprosessit on mentävä läpi itse monta kertaa, jotta sen voi mahdollistaa myös muille. Tälläisen työn valitsin tai minut valittiin siihen. Ja oon äärimmäisen kiitollinen siitä, mitä saan itseni ja muiden hyväksi tehdä. Mikä suuri kehollinen ja energeettinen viisaus tässä on.

Hei kaamos, edessäsi nöyränä kumarrun ja otan vastaan opetuksesi.

On niin syviä tunneprosesseja, niin syviä, että pelkään hukkuvani niihin. Katatonista, lamaantunutta selviytymistä välillä. Toisissa hetkissä, kun todella pysähdyn olemaan läsnä, annan tunteiden tulla pintaan ja päästän ne ulos. Itkua ja raivoa, ne jotka pakkautuvat masennukseksi, jos en anna virrata. Tulppa on nyt irti, anna sen paskan valua ulos.

Siellä jossain keskellä psyyken kerrokset, jotka kuiskivat sekoamisenpelosta. Itsensä menettämisen pelko, irtipäästämisen pelko. Koitan taistella vastaan, mutta lopulta uuvun ja luovutan. Annan itseni olla masentunut. Hyväksyä sen, ettei talvea vastaan voi taistella yksin. Silmäni sameina ja ryhti lysähtäneenä antaudun pimeyteen.

Kuitenkin jostain pienestä valon pilkahduksesta avaudun ja vapaudun, kun sallin pimeyden itsessäni olla. Suurin huoleni lienee niissä menneisyyden kaiuissa, jotka usein vahvana mieltäni nakertavat. Jos en kontrolloi, puske ja yritä keskittyä hyvään, luisuisin sinne itsetuhoisiin ajatuksiin, sanoo pelko. Kuuntelen, ne ajatukset eivät silti tule. Vaikka epätoivo on hetkittäin syvää ja näen silloin tulevani vain loputtomana yksinäisyytenä, kuolemanhalu ei ole tässä.

Vuosia niiden ajatusten kanssa taistelleena haastavissa hetkissä, ne eivät ole nyt tässä. Ei tarvitse vakuutella itseään tuntemaan todellisuutta, koska tunnen sen ja nojaan rohkeammin toivoon paremmasta elämästä. Mulla on parempi elämä. Todenmukaisempi, linjassa ja kauniita ihmisiä rinnallani. Rakkaudessa minun syvintä olemustani ja kehoani kohtaan. Mä en ole kadonnut, vaikka tunteet pyyhkii yli.

Välillä hukkaan yhteyden rauhaan ja levolliseen tietoisuuteen universumin kannattelusta. Silloin olen hukannut hetkeksi yhteyden itseeni. Koitin kurotella pelastusta taas ulkopuoleltani, rukoilla jumalaa kuulemaan, korjaamaan ja tuomaan pelastusta. Sisältä tuli hento toisenlainen kuiskaus: jumalan, universumin ja kaikkeuden kannattelu on minussa.

Pysähdy lapsi. Olen tässä. Olet turvassa. Saat levätä. Saat nyt vaan olla tässä sylissä.

Ystävän yhtäkkinen kuolema spiraloi mut johonkin todella tiheältä ja paksulta tuntuvaan suruprosessiin. Se nostatti lapsen hädän, jota sisäinen vanhempi saa olla kannattelemassa.

Suruprosessi menee aalloissa välillä pinnalla uiden huojentuneena, kun se jälleen jossain hetkessä imaisee sut pyörteisiinsä. Eräs ystävä kauniisti muistutti, että läheisen menetyksen kokenut kohtaa erilailla kuoleman. Vaikka nykyiset taitoni kohdata sitä onkin kehittyneet, voi se viedä kaiken elämässä pysähdyksiin.

Menetin parhaan ystävän 10-vuotiaana. Oireilin masentuen ja syömishäiriöön sairastuen. Kaikki menetykset elämässäni ovat vieneet mut syviin ja pitkällisiin prosesseihin. Tokihan myös eskapismiin ja välttelyyn selviytymiskeinona siihen, mitä en osannut lapsena tai vielä aikuisenakaan käsitellä.

Hirmu tavallista ja inhimillistä. Tän päivän suru mussa muistuttaa myös isän menettämisestä. Samaistun ystävän puolisoon ja läheisiin, tunnen heidän kipunsa ja epäuskon tapahtunutta kohtaan. Se triggeröi musta liikkeelle sen mikä on vielä mussakin kesken. 

Suru voi olla herkkä, kaihoisa itku, jossa kiitollisena muistelee elettyjä yhteisiä hetkiä. 

Suru voi olla raivon ja surun sekamelska, jossa katkeruus elämän epäreiluudesta näyttäytyy välillä jopa toivottomuutena. 

Suru voi olla lamaannus, seinää tuijottava tyhjyys, missä ei hetkeen tunne mitään. 

Kaikki tämä asuu kehossa ja sitä surua liikuttamatta tunteet paketoituu masennukseksi. Masennuksen tunne purkautuu ilmentämällä sitä pohjatonta surua ja patoutunutta vihaa. Mulla säikähtäneet ja jähmettyneet tunteet lähti liikkumaan, kun kävin kehohoidossa. Hoidatan itseäni säännöllisesti, koska tämä nykyinen maailman meininki yksinään vie helposti selviytymisen kuoreen ja suorittamiseen.

Mun suruprosessi on ollut pitkä ja erityinen. Se on alkanut jo yli kuukausi sitten, sairastuin ja menetin ääneni. Ääni edelleen hakee muotoaan, mutta se tuntuu virtaavan paremmin joka kerta kun saan ison itkun ulos. Kuoleman kohtaaminen viikko sitten paljasti keuhkojen ja rintakehän tilan, sitä surua on siellä sammioittain. Tuntuu paljolta, mutta sen läpi mennään nyt omassa ja muiden kannattelussa.

Pysähdyn. Antaa surun tihkua ja tulvia ulos.

Halusin kirjoittaa omaa tarinaani Katariina Sourin kirjoitukseen alle 25-vuotiaiden kaupallisesta hyväksikäytöstä. Hänen viisaat sanat antavat usein lohtua, että meillä on mediassa näkyvillä olevia ihmisiä, jotka ajattelevat sydämestään käsin asioita. Traumat, kasvatuksemme, yhteiskunta ja media ohjaavat kaikkea toimintaamme. Eniten tuntuu olevan näkyvillä seksuaalisuuteen liittyvät teemat, ulkonäkö ja seksuaalinen suorituskyky, jotka tietysti kiinnostavat ja muokkaavat ajatteluamme. Niin menin minäkin mutkalle oman seksuaalisuuteni kanssa. Tässä yksi tarina siitä.

Olin 22-vuotias ja totaalisen hukassa, miten tätä elämää ylipäätään ajetaan. Mun tukiverkosto oli etelässä, kun olin muuttanut ensi kertaa Tampereelle ja opettelin aikuisen elämää. Parisuhteeni oli päättynyt eikä mulla ollut turvallisia ystävyyssuhteita. Elämä oli aika koheltamista.

Jostain sain päähäni, että kun irtosuhteita muutenkin jo harrastin, että niistähän voisi saada myös rahaa. Olen kiitollinen, että kokeillessani seksin myymistä kohtasin pääosin turvallisia miehiä. Viimeisen kohdalla ollessani jossain kaukana Teiskon mökillä itseäni vuosikymmeniä vanhemman miehen käytettävänä lopetin kokeiluni.

Se ei silti lopettanut seksuaalisesti itselleni vahingollista käytöstä. En osannut löytää läheisyyttä muilla tavoin elämääni ja kokeilin adrenaliininarkkarina kaikkea uutta, mikä yhtään herätti pelkoa ja innostusta.

Tässä hetkessä tunnustellessani noita paranneltuja haavaisia persoonani osia, tunnen myötätuntoa ja surua. En osannut paremmin eikä ollut ketään, jonka olisin osannut päästää aidosti lähelleni omien perhetraumojeni vuoksi. Lapsena ei ollut ketään, jolta olisin saanut rakkautta ja kosketusta pyyteettömästi.

Yhä edelleen joudun tarkistamaan itsessäni mitkä motiivit ajavat lähelle muita. Jos minussa on syvä kohdatuksi tulemisen tarve, sen tulee tapahtua ensin muilla tavoin kuin seksuaalisuuteni käyttämisen kautta. Jos minusta kiinnostutaan, haluan varmistaa että minun kaikki puolet saavat olla esillä ja kuultuna. Pyhyyden kokemus omasta seksuaalisuudesta ja jaetusta yhteydestä on lisääntynyt parantavan tantran myötä. Vastavuoroinen kunnioitus on oltava silloinkin, kun meno on hurjempaa. Silti pyhää kaikki.

Integriteetti. Kutsun meissä kaikissa integriteettiä, rehellisyyttä, vastuuta ja haavoittuvaisuutta autenttisuuteen oman seksuaalisuutemme äärellä. Kutsun tietoisuutta kuinka käytämme sitä itseemme ja toisiin.

Rakastakaa lapsianne siten, että he tietävät ja ymmärtävät oman arvonsa, kehonsa rajat ja sydämensä tarpeet.